Ja mä mietin, tokkohan voisinkaan Sen vertoja saada konsanaan…
1893.
Lapsuudenrunojani katsellessa.
Pikku runovihkonen, Tuonne nyt sun heitän, Laatikkoni pohjallen Papereihin peitän!
Tiedän, että uunissa Paremp' ois sun maata, Mutta enpä sinua Sinne viedä saata.
Kehnoja on runot nää, Lapsen lauleloita, Vaan kun vuodet vierähtää, Hausk' on nähdä noita.
Voinenkohan konsanaan Parempia luoda? Ah, en tiedä! Toivon vaan Aika voi sen suoda.
Useasti poistuvi Laulun into multa. Uutta vaatis rintani Runottaren tulta.
Tullos luoksen', impyen', Siipes mulle anna, Kanteleesi kaunoinen Kotihini kanna!
Hetkisen kun siellä sois Tenhova sen kieli, Uusi lämpö mulla ois, Innostuisi mieli.