Piirrän pienen kirjehen, Poimin pienen kukkasen, Suudelman Kätken lehden lomahan.
Laula, loiski, purosein! Kaukana on sydämein… Sinne pois Kullan luo kun päästä vois!
29/7 1895.
Yöllä.
Niin musta on kaupunki! Nyt joutuvi keskiyö, Kakstoista jo kello lyö, Kaikk', kaikki peittyvi pimeään, Ei tuiki ainoa tähtikään — Ken vielä nyt valvovi?
Moni sairas varmaankin. Niin polttava otsa on, Lie rintakin rauhaton… Unen enkeli, heitä sä suutele, Sydänhaavoja, taivas, lääkitse, Suo rauhasi sieluihin!
Vait! Mistä on melske tuo?… Ei valvo sairaus vaan, On syntikin toimessaan, Vie viina öisille retkilleen… Oi vaimo raukkoja lapsineen! — Oi taivas, armosi suo!
Niin musta on kaupunki! Mut yöhön kun katsahtais, Ah, kurjuutta nähdä sais: Ilo, terveys nukkuvi, rauhakin; Rikos, tauti ja murhe katkerin, Se yksin nyt valvovi.
Ei valvo se yksinään! Yhä valpas vieläkin On vartija Israelin. Hän kyynelet kirjahan kirjoittaa, Ja sorto ja synti, se tuomion saa, Ei yöhön se peitykään.
Niin, Herra, Hän valvovi! Ja musta on syksy-yö, Mut syttyvi tähtivyö; Kuu nousee taivahan kannellen, Saa rintahan tunne turvainen, Ja mä sammutan lamppuni.