Ihan te, Kreeta, väkisin ajatte minut pois … täytyyhän minun totella. — * (Suoristautuu.) Kyllä tuossa kutomisessa ja ainaisessa istumisessa kangistuu. Saisin edes käydä navetassa niin kuin ennen, kuluisi aikakin nopeammin. Mutta emäntä kai epäilee, että minä sieltäkin voisin varastautua kohtaamaan Jaakoa. * — Täällä saan minä elää kuin vanki … tuvasta salin peräkamariin, siinä minun päiväinen kulkutieni!
KREETA.
Onhan sekin parempi kuin jos saisit istua lukittuna tuonne peräkamariin, etkä saisi vaihtaa sanaa kenenkään kanssa.
JOHANNA
(hymyilee raukeasti).
Osaattepa te, Kreeta, aina löytää valopilkkeen joka paikassa. — (Ikkunassa.) Syksy tulee … lehdet tuolla koivikossa ovat kellastuneet ja varisevat. (Kiertää käsivartensa yhteen.) Uh, huh! tuntuu niin kolealta ja autiolta … ja täällä sisällä ahdistaa ja painostaa mieltä. — En jaksa kestää tätä oloa enää kauempaa…! jokin päätös täytyy tulla ja pian!… muuten menehdyn tähän. — Tai… (Painaa kädet rintaansa vastaan.) Hyvä Jumala!… Kunpa se olisi totta…! Siinä on oleva pelastukseni!… Kreeta! (Tarttuu Kreetaa takaa olkapäihin, nojaten päätään häneen.)
KREETA.
Johanna, mikä sitte?… Sano!
JOHANNA
(liikutettuna).