JOHANNA
(hypähtää ilosta).
Senkö saan!… voi, voi sentään!… Sepä vasta hauskaa!
KREETA.
Niin, näetkö nyt itsekin!… antaahan emäntä, kun vaan kysyy.
* JOHANNA.
Ajatelkaa, Kreeta! kun puen sen ylleni! Mahdan näyttää oikein hienolta siinä … ja niin suurelta ja vakavalta… On niin ihmeellistä tulla oikein aikaihmiseksi! — Kreeta! tiedättekö, missä se puku nyt on?… vinnilläkö? Juoksenpa ottamaan sen alas ja koetan ylleni heti paikalla.
KREETA.
* Odotahan!… lapsi, odotahan! Älä nyt hätäile! Kuule nyt, Johanna! * Olisi sinun itsesikin sopinut kysyä emännältä tuota pukua. Mitä tuollainen kartteleminen on!