Mutta Kreeta, kun minä en voi!… en voi, vaikka kuinka koettaisin… * Minä en saa sanaa suustani … kieli on kuin kiinnijuotettu. Minä ihan alan vavista, jos minun pitäisi pyytää emännältä jotakin, vaikka kuinka pientä tahansa. * (Istuutuu keinutuoliin.)
KREETA.
Niin … sinä tulet isääsi … sama arka luonto sinulla kuin isälläsikin. Ei ole sinussa äitisi verta!
JOHANNA.
Kukapa sen tietää, mitä minussa on?… ei ole sitä vielä oikein toden teolla kysyttykään! — Mutta emäntää minä pelkään. Kaikki hän osaa … kaikki hän tietää ja taitaa paremmin kuin muut … ja kaiken täytyy käydä juuri niin kuin hän tahtoo. Ei siitä mennä puoleen, eikä toiseen; niin se on ja pysyy kuin laissa kirjoitettuna.
KREETA.
Ja ellei niin olisi, ei tämä talokaan olisi sitä, mitä se nyt on. Niin on emäntä tätä vaalinut kuin silmäteräänsä.
JOHANNA.
Mutta täällä on ahdistavaa elää … muitten, tarkoitan. Mahtoi isänkin elämä täällä olla tuskallista kitumista emännän rinnalla!