Siunatkoon sinua, Johanna! Mistä sinä tuollaisia tiedät puhella…? kuka sinulle on kertonut?
JOHANNA.
Olen sitä itse vaan välistä ajatellut. — Muistan isän niin hyvin… Olinhan minä jo iso tyttö, kun hän kuoli … tuollainen hiljainen, lempeä hän oli… Ja minä sain olla mukana tuolla renkituvassa, kun isä siellä veisteli töitään … sain juosta hänen mukanaan Anttilaankin … ja hän puheli kanssani paljon. En ollenkaan ymmärtänyt pelätä häntä niinkuin emäntää… Oli jotain niin surullista hänessä… — Kreeta!… hänkin karttoi emäntää! sen huomasin… Mahtoi hänkin pelätä … niin kuin minä.
KREETA.
Et sinä niitä asioita ymmärrä! Jätä sinä tuollaiset puheet!… Lapsi sinä vielä olet.
JOHANNA
(hypähtää ylös, asettuu Kreetan eteen, kiihtyen).
Minä en enää ole mikään lapsi!… en ole. Täällä kotona minua on aina tahdottu pitää kuin mitäkin lasta ikään erillä muista ikäisistäni täys-ihmiseen asti. Ja se on emännän syy kaikki tyyni! Emäntä tahtoo itse vielä käydä nuoresta. Sentähden ei hän kehtaa näyttää, että hänellä jo on täysikasvuinen tytär — tuntuisi itse niin vanhalta siinä rinnalla — ja sentähden on minut pidetty lapsen kirjoissa niin kauan kuin suinkin! sentähden ei minua aiemmin ole päästetty rippikouluunkaan! Siinä syy!… sanon sen kerrankin, että kuulette.
* KREETA.
Sinun omaa parastasi emäntä vaan onkin tarkoittanut.