Lepää, rukki! — Parahin
miettimättä oisi. —
Aloit aamuvarahin,
seisahtaa jo voisi. —
— Kehrääjä, mi kaihtanet
vieraan ääntä kuulla:
milloin vaivan vaihtanet,
istut lepopuulla? —
Vaan ei vauhti vaimene,
yhä pyörä kiitää.
Eikä murhe laimene. —
Kaiho kauas liitää.
II
LAULU KADULTA.
Kivikova katu, mieron latu, sua tallaan mielin katkerin. Särjin unten linnan vähin erin. Maksoin elon hinnan sydänverin. — Nyt mä huudan äänin uhmaavin:
Tehtahitten käry, melske, täry, haa, te hornan voimat valtaisat! Kanteloni lyöty, tuhkaan myöty taasen elpyy, kostaa, taiat nostaa, vihan manaukset mahtavat.
Tuhat mieron tiellä uhmamieliä yli muurien jo tähyää. Kuiskii: mitä nähtiin? Tähyy tähtiin, katsoo lumouksin, kangastuksin, kuinka tuolla taivas välkähtää.
Kuinka paino suuri, kivimuuri, este vapauden, auringon, iskuistamme kaatuu, maahan maatuu! — »Harhaa se!» — Niin luulkaa, kerta kuulkaa ääntä ylösnousseen kantelon.
Yllä kaiken kurjan, hälyn nurjan kuulkaa kummallinen kuiskaus: Tilaa elämälle heräävälle! Tää vain hornan unta, ihmiskunta, sulla suurempi on kutsumus!