Eräälle savolaiselle vanhukselle
Tuoss' on eessä mummon kirje, käden vanhan piirtämä, tullut tänne salomailta, köyhän mummon mökistä.
Ystävän mä tunnen siinä,
tunnen hellän sydämen.
Tunnen toteen pyrkiväisen,
ahertavan aatoksen.
Tunnen raatajan mä vakaan,
monta kovaa taistelleen.
Näen elon murehissa
hiuksensa valjenneen.
Kirjettä mä tallentelen, paljohon se velvoittaa. Vanhuksemme kautta Suomen minkä kohtalon he saa? —
1909.
He ja sinä
Paremp'osaiset ei sua tunne, työntävät sun kaupunkinsa laitaan. Salongeissa, loistossa he elää, sinä tyydyt kohtalohon saitaan, elät tylsistyen, turtuen, aikaisin jo huoliin murtuen.
Sulla lapsia on suuri liuta,
Kuni haamut nälässä ne horjuu.
Harmaat posket, luusto kuivettunut.
Tuoni käyskelee. On viljan korjuu,
ihmisviljaa täällä niitetään.
Onnetarta tuskin — kiitetään.
Sieluus köyhälistö katson. Tuopa
rintahani surunvuoren nostaa.
Kärsimäsi sorron mielisin mä
yhteiskunnalle ja niille kostaa,
jotka eduistansa kiistäen
sokeoina sotii, riistäen.