Lapsuus.
Tiukalla leipä köyhällä aina. Ankarin sentään pilkatun, lyödyn yksin on elää.
Nälkää ja puutetta, vaivoja, vainoja kestäen kierteli onneton äiti poikansa keralla maailman rantaa.
Murjoi tuulet ja vastasäät, kohtalon kuohut ärjykkäät. Koveni lapsosen rinta, kylmeni silmän katse.
Ollut ei ketään auttajan kättä ojentamassa, siksipä sortui paheitten tielle poikanen polo, tummeni puhdas mieli. —
Ankara olo uhrinsa ahnaasti nieli, syösten kuiluhun synkkään. — — Onneton poika!
Pakkokasvatuslaitoksessa.
Haa!
Nytkö vihdoinkin yhteiskunta
muistaa onnetonta lastaan,
poliisit ja tuomarinsa
pojan kimppuun kiidättääpi.
Haa!
Nälissänsä oli raukka varastanut. — "Laki tänne", huutaa valtain vartiosto, "poika syytteeseen ja sitten ojennusta, kuritusta". — Lujat kourat poikaa raastaa vimmaisina, sokeasti. Oh!
Viedään poika nälistynyt talven tuiman pakkasella ohkaisissa ryysyissänsä kauas pakkolaitoksehen. Näin se hoivaa yhteiskunta lapsostansa. — Eikö moinen ihanaa? Haa!