He istuvat soutimilla, ja kahlehet kalskaa, käsivarret luiset liikkuu. Meri ryöppyhyn käy, hikiotsin orjat ne kiskoo sotapurtta. Meri kuohuja viskoo yli laitain.
Ja myrskyjen syliin sotapursi se hajoo. Mut orjat ne kytketyt kahlein käden lepohon laskee ja aaltoihin äkin kera pirstojen vajoo. —
On mahtava Rooma ja orjillansa se sotia käy. Sen rannikoilla soi kahleen kalske ja piiskan viuhke ja sodat ne uusia uhreja tuo.
* * *
Mut tietkää loppunsa kaikella. Ja kerran Roomakin maassa makaa niin kerran, kerran. — — —
Nero
Kaikella, mit' aatos keksi sortovallan tukimeksi, kansaansa löi julma Nero. Verraton se verivero, jolla totuus maksettiin. — Kaikki kestää jaksettiin.
Kaiken, mikä irstainta,
ympärilleen keisar' keräs.
Susihimot, käärmemiel'
yhä uusi siellä heräs.
Nero hirmutyranni
ylimpänä irstaili.
Mutta aikain vaihtuissa kukkulaltaan suistui Nero. Oman päänsä verivero, oman orjan ottama, silloin virtas vuolaasti — — Kansa muiston kirosi.
1908.