"Mikä isäin, kuinka kulki tieni, missä muinen mulla kotilies', kuinka elin? Suotta kysyt tuota. — Maalta vierahalta olen mies.
Ilot, murheet,
vastukset ja onni
lue kasvoilta jos osannet.
Itse tiukkaan
puristan mä huulet.
Kädet kuokkaan isken rautaiset.
Hauras multa, kultamureneitas lapioni hipoo, koskettaa. Mielessäni väreilyt käy yhä, tottako lie tää vai unelmaa.
Huuhdon multaa, etsin kultaa, kultaa, yksin, yksin, olla haluan. Riemun, pelon, odotuksen, toivon tunnen sielussani vaihtuvan.
Ja mä muistan,
kuinka kytö syttyi,
poveheni tulen oudon loi.
Kauas, kauas
seikkailuun se veti.
Tulta sit' en hallita mä voi.
Yksin, yksin yhä huuhdon multaa, lienenkö maan vieraan lumooma. Kultajyvät kätken löytämäni, kallis, kallis joka murena.
Tarun aarteet tänne minut kiehtoi, tietän' onnetarko seurannee, vaiko surman ahnas, kolkko kita kerta seikkailijan nielaisee.
Huuhdon multaa, kultaa etsin päivät, sitä aattelen mä yli yön. — Kerta palaan maailmaan ja silloin kullastani valtaa, rahaa lyön.
Yksin, yksin vielä vuosi kaksi, sitten maailmaan taas tieni vie. Unhotettu muukalainen silloin en mä enää elämässän' lie."
Näin hän puhuu, arkaellen tähyy, säikkyy, pelkää omaa varjoaan. Metsän synkän varjossa voi piillä rosvo vaanimassa saalistaan.