Luumylläri hurskas on pohatta,
hänen luonaan nähdähän kauheita.
Hän ihmisluuta ja lihaa työkseen
luumyllynsä kolkkoon kitaan syöksee.
Hän hienon hienoksi jauhaa hiljaa
työläisten ruumiita, niinkuin viljaa.
Luumylläri ankarin silmineen
tähyy kalpeaan tehdastyttöseen,
joka halki yön oli luona koneen,
ei lepoa saanut päivähän moneen.
Hän katsoo, virkkaen teräskielin:
"Ole morsio mun, sua armaaks' mielin.
Saat sormuksen sä, väsynyt impi,
punarenkaan, muita se kaunihimpi.
Tule, katso mä välkkyvin pyörinein
sinut tyttö kuljetan kullaksein."
Ja tytön tempovi huumeinen
nyt viuhke pyörien, hihnojen.
Hätähuuto vihlova toivoton,
punasormuksen sai morsion. —