Sillä totuus mailmassa
On kuin kupla aallokossa.
Hetken väikkyy. Tuokiossa
Näkyy siitä pirstoja.
Ystävyyttä ostat vaan,
Lempes' peittyy arkihuoliin,
Tingit ihanteistas' puoliin,
Myyt ne vielä kokonaan.
Tahi ehkä himoinnet
Hengen mailla kuuluisuutta.
Saarnaat oppia sä uutta,
Jota itse epäilet.
Ei! Sä tahdot tiellesi
Onnettaret hymyposket.
Juur' kun huntuansa kosket,
Luotas' pois ne kaikkovi. —
Lienet herkkä. — Musertaa
Sua kaiken epätieto,
Kysyt: »Miks on elo mieto
Miks' on kurja koko maa.«
Ivan peikko ilkamoi:
Se on palkka ihmisturheen
Rintaan pisto mailmanmurheen,
Tuntoon tuima tuskan koi.
Me tahdomme.
Me tahdomme voittoa totuuden,
Me tahdomme ihannemaata,
Ja vaikkapa määrä on kaukainen,
Me siit' emme luopua saata.
Kun loukot kaikki on valaistu,
Ja virtaavi raittiit tuulet,
Kun voimat kaikki on nostettu,
Ja sopua soivat huulet,
Kun kasvavi laihoja lakeita,
Ja tammet siimestä suovat,
Maa antavi runsaita lahjoja,
Elononnea ihmiset juovat,