Runolähteeni.
Mä elämän polkua taivallan
Ja otsani vettyvi hiestä.
Mä unena muistelen maammoan
Ja muinaisen kotini liestä.
Mä ylläni taivahan sinen nään,
Soi helkkyen lintujen ääni.
Tuost' elvyn eellehen rientämään
Ja kannan korkeella pääni.
Mut vihdoin helle mun saavuttaa
Ja hertyvi herittämähän.
Mun polvia kummasti painostaa
Mä mielisin levätä tähän.
Ja nyt minä kaihoan katvetta
Ja sammalta siimeessä puiden,
Runolähdettä kirkkahan kaunista,
Jok'ei olis omana muiden.
Ois' mulle se lehvikkö leppoisa,
Kun näkisin onneni ihmeen,
Kun tuntisin elämän tuoreena
Kuin vilvakan satehen vihmeen.
Ah, siellä mä laulaisin laulelmat,
Mitkä sieluni syvässä soutaa.
Täällä taistojen tiellä ne sammuvat,
Ja rintaani kasvaa routaa. —
Näin yhäti tielläni taivallan
Ja kaihoan katvetta koivun,
Runolähdettä kirkasta tavoitan —
Oi, koska mä haaveista toivun!
Unelmien ulapoilla.
Soita aalto soita,
Loiskaele rantaan!
Luo'os uurrelmia
Hopeisehen santaan!
— Tässä mietin neitokainen,
Lienenkö mä sinun lainen.