Olis tullunna tuho mun huoneeseen
Ja vaimoni, lapseni lyönyt.
Tai astunut kontio laitumeen
Ja karjasta parhaat syönyt.
Olis otsaani iskuja isketty,
Olis kipuja suotuna mulle,
Mut päivä ja kevät ois säästetty
Mun kallis Suomeni sulle.
Niin silloin kuolisin hymyillen,
Mut Suomeni toukoonsa luottais'.
Valonkukkia, heelmiä aatteiden
Sen vapahat vainiot tuottais'.
Helmikuulla 1899.
Kevään keskellä.
Suomen virrat vuolahat ne
Jäitänsä vie meriin.
Sitkeästi kylmän valta
Pohjolasta erii.
Hurraten me aina ennen
Jäitä jättelimme,
Vaieten nyt seisoimme ja
Virtaan katselimme —
Ei kun ennen toivon riemu
Syty syömiin nuorten,
Vaikka kiuru laulain kiitää
Yli laaksoin, vuorten.
Sillä laulu leivosenkin,
Outoa on, kummaa.
Siin' on jotain vaikertavaa
Tuskaista ja tummaa. —
Oraspellon pientarilla
Aatran urhot astuu,
Ryhtinsä on rauhallinen,
Joskin silmä kastuu.