Näin miettien harjalle saakka
hän kuormansa raahaten vie.
Surun raskas, painava taakka
toki vaikeempi kantaa lie.
Ja vaiheilla tuskan ja pelon
alas, ylös hän tietään käy.
Yhä synkkä on taival elon,
ei toivon tähteä näy.
Hän kiipee, voimat jo katkee
ja silmiä hämärtää;
hän kaatuu, kahlehet ratkee,
hän kuolon uhriksi jää…
LUUTAMUMMO.
Luutakimppu harteillaan
rosokeppi käissä
mummo tietään tallustaa
talven pakkassäissä.
Kuka antaa lantin, kaks' —
Vuodet eelleen vierii.
Askeleet käy raskahaks',
kyynel silmään kierii.
Ryppy rypyn viereen saa,
hapset hopeoituu.
Huoli elon tummentaa,
vaivaksi se koituu. —
— Monta päivää vuottelin
häntä tulemahan. —
Tullut ei. Jo kuulinkin
hän vaipui tuonelahan.
ORJAN SUNNUNTAI.
Niin tuskaiset oli arkipäivät, ne otsasta pusersi hien. Työ raskas ja lepoa rahdun verran ja palkka surkean pien.