Nousee touvontainta tuhatkunta ja ne syksysäässä itää, varttuu, nähden toiveikasta sulo-unta, kuinka laihoksi he kasvaa, karttuu, kunhan koittaa kerran kevät uus, suven ihanuus. —
Kasvaos, oi toivon oras nuori, kertoele keväimestä niille, joita painaa syksyn sumuvuori, joilla silmässä on surun kiille, joille pitkä talvi häämöittää, jotk' ei päivää nää.
Nouse oras, vihantana välky, pilki pimeässä syksysäässä, että silloin, kun ei aalto helky, vaan on kaikki lumessa ja jäässä, elpyis muistostasi mieli tuo, liitäis kevään luo.
Syyskuulla 1904.
MYRSKYSSÄ.
On ilmass' ukkosta ja mustanaan nyt taivon täyttää pilvet rankat. Hei punalippu ylös hulmumaan ja tankoon rautakourat vankat, näin myrskyhyn me uljaast' astutaan, ja lipun all' on rivit sankat.
— Ei rauhaan untelohon ihminen oo luotu mutta myrskypäihin. — Kun totuus poljetahan keinoksi vaan pyyteisihin itsekkäihin, niin silloin kutsu kuuluu ikuinen: et sortua saa päiviin näihin!
Ei sortua, vaan nousta pystypäin
kuin vakaa, vankkumaton vuori.
Nyt taivas leimutkoon ja pirstoiksi
jo menköhön sen musta kuori!
— Kun sää taas asettuu, niin meillekin
on elo toivokas ja nuori.
Mut jos me unteloina uinuttais', niin hukkuisimme kuohuin alle. — Hei, kaikki hereille ja hulmumaan taas punalippu taivahalle. — Sen juurella työn uljas armeija luo uuden ajan maailmalle.
1905.