Paljon maass' on maatunutta, mik' ei eloon nousta voi.
Mont' on riutuvaista puuta, jota jäytää taudin koi.
Mutta sadat aarnihongat, sankkain saloin petäjät,
kas ne elpyy sätehistäs. — Suomen korvet heräävät.
Aarnihonkain alla siellä sykkii sydän mustan maan.
Elon nesteet pulpahtaapi, korpi kokoo voimiaan.
Joskin rinteen lepät hauraat tuulen teille varisee,
toki tuhat uutta vesaa niiden sijaan ylenee.
Nousee tuhat nuorta vesaa kantain päivää otsallaan. —
Runouden hengettäret kiiruhtavat soittamaan.
Kanteloisen kultakielet jumalaisin äänin soi.
Kohta koko suuri metsä juhlahymnein huminoi.
Kumma laulu, tenholaulu, kuolematon laulu tuo.
Kun sen kuulit, sydämmessäs' virkos' innostuksen vuo.
Miks' oi metsä, miks' ei aina aik' oo suurten laulelmain,
miksi väliin kätköissäsi laulaa haaskalinnut vain?
Turha tuot' on kysyäni nyt, kun juhlahymnit soi,
nyt kun laaja taikalaulu Suomen metsiin huminoi,
nyt kun paistaa Luojan päivä, päivä kirkas Helmikuun,
ja nään kuuset kullassansa, hopeassa honkapuun.
Terve sulle valonpäivä, päivä suurten aatteiden,
jolloin sankarlaulut kaikuu äärilt' pilvein usvaisten!
Terve ihanteiden päivä! Astu maahan matalaan!
Näinpä sulle tervehdykset kaikuu kautta Suomenmaan.
Helmik. 5 p. 1904.
SYYS-ORAALLE.
Leyhyy ilmassa jo syksyn ilvi,
keltaiseksi riutuu rannan raita.
Sadekuuroja lyö musta pilvi,
Jokainen on kylän kuja kaita.
Taukoo tanhualla karkelo.
Synkkä syys on jo.
Mutta kivikkoinen peltorinne
kätköstänsä orahia luopi.
Laiho vihannoiva nousee sinne,
vaikka hyytä syksytär jo tuopi,
vaikka ympärill' on kuolemaa,
oras kukoistaa.