Ja yhä väkivalta meitä lyö,
ja sydän juron kansan kiehuu.
Mut hepä lihapatain luona syö
ja sortajamme eessä liehuu.
Tuo on niin järkevää, noin asemaa
he lujaa itsellensä luovat.
Mut onnen oikkuja ken oivaltaa,
ne usein pettymystä suovat.
Niin nytkin, vallan huipulla he on,
kun suuret tuulet maahan ryntää.
Taas kansan tahto astuu johtohon,
ja uusi aika maata kyntää.
Uus aika tuopi kansan turmion,
se verikostoin heitä uhkaa.
Kukistuu kukkulat ja kohta on
tilalla raunioita, tuhkaa.
Haa, missä nyt on järjen laskelmat
ja mammonjumalanne tuki;
ja missä ivahymyt, ilkunnat,
jotk' ennen kasvojanne puki?
Nyt tuomion soi suuri pasuuna
sen äänt' ei lahjo kullat, raha.
Mi väärää maassa lie ja alhaista
se rauhenee kuin tuleen vaha.
Syksyllä 1904.
RUNEBERGIN MUISTOLLE.
Paistaa päivä loistavainen halki usvain talvisten
Luojan voima, kevään voima nousee kirkas, ikuinen.
Kalpeneepi virvapalot, talven vallat vavahtaa,
kun se sieltä korkealta katsoo maata matalaa.
Paista päivä, Luojan päivä, maata hellin silmäillös,
kaikki halpa mannun alle kätköhönsä häätäös!
Auta uuteen kukoistukseen metsä valonjanoinen,
joka huokaa talven yössä, alla kylmäin kinosten. —