Sanat pois, nyt aika on toiminnan,
kukin tuokohon uhrin parhaimman.
Pois sorto ja pyytehet itsekkäät.
Ylös orjien poljetut päät.
»Ylös» kaikuvi äänet. Te kuunelkaa.
Kuka kansaa herjata uskaltaa?
Te nähkää, kansa se voiton saa,
uus' huomen jo sarastaa.
Pois veljesriita ja vainot jo,
työn, toimen ehto on sovinto.
Ja kansanvalta te nostakaa,
jot' ei taideta kukistaa.
Sanat pois ja köyhille oikeus,
se Suomen on turva ja pelastus. —
Maa kallis, kansani kallein myös,
joko vihdoin loppuvi yös'?
On paljon kaunista puhuttu,
en suuria sanoja kummeksu.
Mut kurjuus niistä ei haihdukaan. —
Teot luovat onnelaks' maan. — — —
Miten lie, mä näänköhän aamunkoin,
vai virvatultako ihannoin;
kun halki myrskyn ja raivosään
mä Suomeni päivän nään.
KEVÄÄN KOITTAESSA.
Kevät puussa, kevät maassa runoa on luonnon satu. Ihmiskunnalla vain vielä kevääseen on raskas latu.
Paljon pirstottua täällä,
moni iäks kuihtuu kukka.
Vasta yhteistyössä puhkee
toivojemme nuori nukka.
Koti, yhteiskunnan pohja,
yksilö sen alkujuuri.
Nuo kun sopusointuun ehtii,
silloin nouse rauhan muuri.