Punaliput liehumaan.
Ylös miehet, naiset innoin!
Sankareina astutaan
vapauteen hehkurinnoin.
II.
2 p. Marrask.
»Ihmisarvoon, ihmisarvoon!» kuuluu huuto kautta maan.
Milloin sana kaunihimpi Suomessamme kuultiinkaan?
Sana vyöryy lainehena, ken sen taitaa mykistää?
Ei, se kipunasta syttyi, loimuna jo liekehtää.
Kauvan kansan hartioita painoi sortajamme ies.
Nytpä pois se heittäkäämme yksin mielin nainen, mies.
Pelko pois ja epätoivo, heikkona ken korjuukaan,
kun on meillä turvattava rauha, onni Suomenmaan.
Ei! — Nyt kasvot kalpeatkin innon tulta purpuroi,
Valtavasti sydän lyöpi, hengen säilä salamoi.
Rikki kenkä, ryysynuttu, niiss' ei mitta miehuuden,
tasa-arvoisina kunhan käymme eespäin taistellen.
Ihmis-arvon eestä taistoon. Rivit lujiks' suorikaa.
Hartiata vasten toinen, käsi kättä puristaa.
Ilman täyttää veljeshengen suuri, pyhä tuulahdus. —
Nyt on lyönyt kansan hetki, köyhäin ylösnousemus.
III.
6 p. Marrask.
On paljon kaunista puhuttu,
en suuria sanoja kummeksu,
mut nälkä sanoista sammu ei —
ja rikkahat riistat vei.