ELÄMÄN MYRSKYISSÄ

IHMISMERI.

Ihmismeri myllertää kuohuu, kiehuu, vyöryää. Syvyys kätköjään tuo esiin, taas ne uppoo pohjavesiin.

Kevyt vaahto pinnalla
hajoo ilmaan kuplina.
Muta musta, loka, ryönä
kiertää pintaa saastavyönä.

Heittää aalto toisinaan
ylös helmen piilostaan,
harvoillepa helmet siintyy,
valhekupliin katseet kiintyy.

Ihmismeri myllertää, kuohuu, kiehuu, vyöryää. — Kuulen kohinata tuimaa, katson siihen, päätä huimaa.

Mylvivi myrsky, hyökyvi hyrsky, ulvoen ulappa myllertää. Multakin kiehuu, rinnassa riehuu vaivojen vihuri viimapää.

Aaltojen teitä purttani heitä tuuli sä hyökyhyn hurjimpaan. Kuoloa silmiin katson, ja ilmiin tuskani huudot soikoot vaan.

Aalto ja tuuli yksin ne kuuli rintani riehut myrskyiset. — Lentäissä venhon kuoleman tenhon kuulen kutsuvat kuiskehet. —