Ei sanoilla, mut tositoimin
me tahdomme huolet poistaa.
Ylös työhön jo yhteisvoimin,
ajan uuden jo aurinko loistaa!
Ylös työhön, jos huolia se antaa,
niin aattehen kultamaasta
miel' ihmisen intoa kantaa,
ja paina ei ainehen saasta!
SYNNYINSEUTUUN KULKEVA.
Se humisi, se huokaili ja itkuäänin valitti tuo synkkä sydänmaa. Puut vapisi ja suruisen loi metsä kaihon katsehen — en voi sit' unhoittaa.
Nuo töllirähjät matalat ja peltotilkut pienoiset, tuo suuri hallasuo, ja kansa huolten painama niin juro, vakaa, ahkera, — kenp' unhoittaisi nuo!
En seutuja noit' unhoita, vaan usein illan varjossa ne sieluun kangastaa. Ja on kuin kutsu kaukaa sois: »oi, tullos korven helmaan pois, se vain sun rauhoittaa!
Vain heimolaistes joukossa sun paikkasi on taistella eest' onnen yhteisen. — Sä katso, kuinka taivaan vyö on pimeä, ja korven yö on syvä, hiljainen.
Sä louhikoita silmäillös, suon raakaa ilmaa henkiös, sen toki kestää saat. Pois kevyt ilo! Sijaa suo, kun puhkee murhelaulun vuo ja tuskat voimakkaat! —
Se humisee, se huokailee. —
Sun veljes siellä kärsinee,
niin synkkä ompi yö». —
— Mä nousen, ylös kiiruhdan
ja korpehen taas taivallan
ja taajaan sydän lyö.
Siell' alkaa jylhä totisuus, pois elon pintapuolisuus, se pahaa unta vain! Jo kauvan kotiin kyynelöin, Pois melskehestä ikävöin. — Nyt lähtö-innon sain.