Ja se määrä on orjien vapautus, sille rintani sykkäilee. — Pois toivoton suruihin sortumus, nyt päivyt jo valkenee!
EI ITKEÄ!
Saako itkeä ihmispolo maan mustia murheita noita, kun on ristiriitainen olo eikä toivojen aamu koita?
Saako itkeä ihmisen lapsi,
ilon ruusut kun kalvoi mato
ja nuorena harmein' hapsi,
suur' puhkesi surujen sato?
Saako itkeä ihminen täällä,
kun unelmat pyhät ja armaat
sai iskuja inhalla säällä —
ja eessä on muurit harmaat?
Saako itkeä ihminen heikko,
kun aikehet kasva ei töiksi,
kun hyödyn hirveä peikko
teki satoja kääpiöiksi?
Saako itkeä, toinen kun tallaa
sun pyhintäs lokahan halpaan,
kun kohtalo henkii hallaa
ja ystäväs kaatuvat kalpaan?
Saako itkeä aika kun kiitää
ja eessä on ehtoopuoli? —
Kas raskahat pilvet liitää,
elon taivahan peittää huoli?
Ei itkeä! Itku on inhaa
Sitä tehkööt raukat ja heikot.
Me tahdomme taistoa vinhaa.
Se on lohtumme siskot, veikot.
Pois riisumme murhevaatteet,
ja tahtohon kasvaa teräs. —
Nyt liikkuu valtavat aatteet,
jo tuhannet, tuhannet heräs.