Mutt' päivällä kirvesrautaa
taas heilutan ennellään,
ja mieleni mustaa hautaa
yhä jään minä miettimään.
VAIVAIS-ANTERO.
Minne kulkueen on tie?
Rattahat on ränstyneet,
niillä kirstu koruton,
vetäjänä laiha hepo.
— Ruumissaattue se lie,
jotain oottaa haudan lepo.
Kukahan nyt kuollut on?
— Vanha Vaivais-Antero siin' on viime matkallaan. Hänkin oli aikanaan oivallinen ojanluoja. Vanhoillansa väsyi jo, kunnes sitten vaivastalo vanhuksen ol' viime suoja.
Vanhus kuoli. Viimeinen tää on matka. Seppeleet pois on, saattoväki myöskin. Katson hiljaa aatellen: »Unhotettuna sä meet; samoin suorit elos' työskin».
KÖYHÄ POIKA.
He mittavat katsehin herjaavin mua kiireestä kantapäähän. Puku miehen mittako onkin vaan, sydän alle sen piilohon jäähän?
Jos nuttu on kehno, ja köyhä mä oon
pien' palkkani, syyssä en liene.
Ei vikani, ett'ei ahkeruus
mua kultahan, arvohon viene.
En lasna ma koulua saanutkaan,
emo niukan kannikan taittoi,
ja vuotta kun kymmenen täytin, niin
isä vierahan työhön laittoi.
Mä sitten nousin suuremmaks'
ja mun voimani kasvoi, karttui.
Heräs' itsetietoni hiljalleen,
elonkatsomus mulle varttui.