Yhä seisoo turpeellaan
hiki-otsin, synkin aattein,
repalaisin ryysyvaattein
korven uljas urho vaan.
Kova leivänkannikka
särpimeksi suolakalaa,
piimää painamahan palaa. —
Nähdä tääll' ei herkkuja.
Huolta siihen lisäksi
kahdeksan kun pientä suuta
leipää aamuin, illoin huutaa.
— Kuulkaa, korpi huokaapi. —
Korpi huokaa raskaasti,
komeroiss' on hohto tumma,
miehen rintaa tuska kumma
pusertaapi, vaivaapi.
Mutta kerran hervahtaa jännervoimat sankarilta. Saapuu elonpäivän ilta, tuoni tuskat lopettaa.
KIRVESMIES.
Mun kirveeni iskee, kalkkaa
ain' aamusta iltahan.
Työ raskas. Pien' on palkka.
Elo huolta on ainian.
Ja vaimo ja lapsia kuusi
ne kotona värjöttää,
kun alkaa kuukaus' uusi
eikä vuokrahan penniä jää.
Ja kenkiä, ryysyjä hiukan
ne pienoset tarvitsee. —
Me taitamme leivän niukan
ja vaimoni rukoilee.
Mä nään hänen hiljaisna illoin
ja hellänä aamuisin
olen säälistä sortua silloin,
kun puutteess' on armahin.