Talviyöhyt kuutamoinen kattaa köyhäin kaupungin. Kaikki uupuneet jo ompi unettaren helmoihin.
Kujiltakin vaiennut on
juomarien temmellys.
Yli seudun kurjan kulkee
öinen, raskas henkäys.
Kaikki surun, huolten lyömät
unen unhoitusta saa.
Mielet katkeroitunehet
lauhoiksi taas laukeaa. —
»Uni suoos virkistystä,
tuskat tuimat vaimenna,
että nousis uusin voimin
kansa murheen murjoma.
Uusin voimin, uusin mielin
jospa nousis kansa tuo,
jospa yhtehen se liittyis
ihanteiden lipun luo.»
Talviyöhön kuutamoiseen huokauksen huudan tään. Ihmisäänen heikko kaiku kantaneeko minnekkään.
KUOKKAMIES.
Seisoo tuolla turpeellaan kuokkamiesi, vakaa, vankka. Komeroinen korpi sankka yksin katsoo poikoaan.
Rypyss' otsin, vaiti ain'
heiluttaa hän siellä kuokkaa.
Kivet raivaa, turpeet muokkaa
hiljaa eespäin hievahtain.
Katso kuinka pingoittaa
hänen täytyy jäntereitään. —
Raskain mielin säveleitään
korpikin tuo huokajaa.