VIIPURISSA 12, 13 JA 14 P:NÄ HEINAK. 1906.
AAMUN ENSI KOITTEHESSA.
Aamun ensi koittehessa ylös olkivuotehelta ajaa huikaiseva nälkä. Unta silmistänsä torjuin nuori hento neito horjuin rynnistääpi työhön, työhön, kohta konetta jo polkee. Kädet liikkuu kuumeisesti. Alas, ylös lailla nuolen tulineula tietään kiitää. — — — Povi tuntee tuskan, huolen. — Kone rämisevä julma tajua ei surun kieltä. Moni kurjan elon pulma painaa nuoren tytön mieltä. Mutta kuumeen tapaisesti koneen rattaat pyörii, pyörii.
Aamun ensi koittehessa kylmään, kolkkoon huone-ilmaan neito huokauksen päästää. Irvistääpi köyhyys, puute huoneen joka sopukasta: lattialla olkivuode, risatuoli, pöytärähjä, vielä vihdoin viimeiseksi astioita pari, kolme — enempää ei silmä keksi.
Aamun ensi koittehessa jakkarallaan neito siinä ompeleepi käsin nopsin. — »Ahkerasti, ahkerasti» elon kurjan kilpajuoksun kuuluu säälimätön käsky. Ei se kysy: sairas ootko, oisko tarvis levähdystä, tahi viihdytystä hieman, hoivaa rinnan rohtumihin. Ei! Mut yhä teräskielin elon kilpalaulu soipi: »ahkerasti, ahkerasti ratastasi kierrä orja».
ON KESKIPÄIVÄ.
Keskipäiv' on loistavainen
Suviaik' on tullut jo.
Täällä kolkot muurit kohoo,
unt' on kukkanurmikko.
Paistaa päivä, pölypilvet
ikkunasta sisään lyö.
Tääll' ei sinilaineet välky,
kaiho vainen syäntä syö.
Muurit jylhät, katu kolkko
täry, rämy rattaiden. —
Miss' on lintuin liverrykset,
missä tuuli vilpoinen?
Kesäpäiv' on, mutta täällä
piinaksi se koituu vaan. —
Syksyn äänet sydämessä
kiertää orja ratastaan.