ILTA TUMMENEE.
Kuiva kannikka ja työtä, työtä kahlehissa riutumista yhä siinä orjattaren osa kurja. Ilta tummenee ja vuoteellaan miettii hän, miks noin on elo nurja.
Ilta tummenee ja uupuneen unetar jo helmahansa sulkee. Kuluu hetket yön, jo kammioon oikeuden hengetär nyt kulkee nukkuvalle korvaan kuiskuttaa, veljeyden sanaa ihanaa.
Oikeuden valpas hengetär sorrettujen sydämihin kylvää itsetunnon hyvää siementä… Ilta tummenee ja neitonen uinuu untaan olkivuotehella.
VALVEUTUNEENA.
Päivän tietä pilvet esti, riehui kalman peikot. Kauvan kärsi, kauvan kesti sortajaansa heikot
Vaan jo valo valistuksen
täytti sopet, loukot.
Missä näki aamun uksen,
sinne ryntäs joukot
Sitten punalipun alla
kävi yhteiskulku.
Tieltä ukkoispauhinalla
moni murtui sulku.
Vielä orjain sorto riehuu, vaan he päätään nostaa. Punavaate missä liehuu kohtalonsa he kostaa.