Katukulmassa mä hänet sivuutin, hän arkana tietään hiipi. Niin ohuet häll' oli vaatteetkin, hyy kalsea ruumista riipi. Oli kasvot huolista kelmenneet, ja silmissä välkkyi veet.
Hän ryki ja vaikeesti hengitti.
Oi kuinka se koskea mahtoi!
Mun rintani itkusta värisi
ja syleillä siskoa tahtoi.
— Hänet illan hämyhyn peittyvän näin
ja miettien yksin jäin.
Liekö tytöllä tuttua, ystävää
ja työtäkö, leipää laisin?
Tuhat turmaa tyttöä piirittää,
hän niihin jo hukkua taisi.
Pahat kielet kyllä sen kertoaa,
kun onneton horjahtaa. —
Taas kadulla tyttösen sivuutin, nyt loisti sen silmissä uhkaa. Minä synkkään sieluhun tuijotin, — näin raunioita ja tuhkaa. — Ja oli kun poveeni pistänyt ois, kun astelin tietäni pois.
ERÄÄLLE PALVELIJATTARELLE.
Mä katselen reipasta ryhtiäs, kun liikut taitavin tavoin, työs kelpo kunnolla askaroit, ja kirkas on katsehes avoin.
Olet oikeuksias' vaatinut,
et tyydy orjien tapaan.
Työpäivän tahdot määrätyn,
ajan itseäs varten vapaan.
Ja luokka-aseman kuilusta
pääs' vapaiden rinnalle nostat.
Ja tahtosi rautatarmolla
oman onnesi täällä ostat.
Et tyydy elämän tyhjyyteen
vaan aattehen kultia voitat,
ja missä siskon sortuvan näät
sinä nostaa ja auttaa koitat.
Käy tietäs, vaikkapa tyhmyrit sun herjaisi pyrinnöitäs — sadat siskot kohta sun jälkiäs ne seuraa ja jatkavat töitäs.