OMPELIJATYTTÖ.
Mä näin sinut keskellä nuorison, sulon vartalos, katsehes kainon. Mä tuumin, kuinkahan kärsinetkään alla ankaran luokkapainon.
Minä puhelin illan kanssasi sun,
minuun luotit ja näyttelit runos',
ne joit' olit iltasin kirjoittanut. —
Niihin koottu ol' surujen punos!
Oli pettyneitä sun toivehes',
ihanteitasi elämä raastoi!
Kuka ihminen kaihojas oivalsikaan, —
niin vieraasti sulle ne haastoi.
Maa ruusuja tuoksui, heloitti sää,
sinä kellarihuoneessa yskit
Ja muille ne lauloi leivotkin,
kone kolkko se sulle ryski.
Kesän istuit, riuduit ja kalpenit, tuhat haavetta hukkui sulta. Tuli syys. — Jo tuonetar nouti sun ja korjasi musta multa.
KUOLINKELLOT.
Pitkät minuutit ja tunnit monta, monta pitkää päivää tehtahassa aamust' iltaan luona koneen ryskiväisen istuu kalvas, kaunis neito rinta tuskan liekkilöissä, sydän kivun kipinöissä. — Kuule, kuolinkellot soi.
Istuu neito koneen luona, mieli karkais kukkamaille, taivahille aatteen lento houkuttaisi, jospa saisi hieman, hieman levähdystä, mutta ei, ne ryskää, ulvoo, kiljuu, karjuu, repii, raivoo tehtaan koneet aamust' iltaan, — sielun syvintä se leikkaa. — Kuule, kuolinkellot soi.
Pitkät minuutit ja tunnit nuoruudesta elon iltaan kaunis neito koneen luona elävältä pirstautuu, särkyy, murtuu mureniksi. — Kuule kuinka elon halki kuolinkellot hälle soi.