Rouva Aho-Äyrämö koetti saada miestänsä mielenmuutokseen. Hän kulki talosta taloon. Itki. Vaikerteli. Katui syntejään.
»Ehkäpä hän sentään ostaa haudalleni ruusuja, kun suruun kuolen», oli hänen katumuspuheensa kaihoisa loppulause.
Kului viikko. Kului toinen. Ei L. Kr:n päätös vieläkään horjunut. Rouvan kuulut katumuskyynelet eivät kyenneet sulattamaan routaa hänen paatuneen sydämensä ympäriltä.
Neljä, viisi kertaa tuli rouva tapaamaan miestään konttoristakin, mutta aina ehti L. Kr. näpsäyttää ovensa lukkoon. Rouva sai palata tyhjin toimin.
Eräänä päivänä olin juuri viemässä muutamia laskuja konttoripäällikölle, kun puhelin hänen pöydällään soi.
»Halloo. Äyrämö puhelimessa!»
Puhelin oli hyvä. Toisessa päässä olija huusi niin, että langattakin olisi ääni kilometrin päähän kuulunut.
»Rouvanne putos akkunalasin kansa muaha. Tulukee het’ häntä kahtomaa!»
»Särkyikö akkunalasi?» kysyi esimies järkkymättömän tyynesti.
»Ettäkö mitä?» kiljui piika puhelimessa.