Tällaista meillä on aina, kun olen omantuntoni kanssa kahdenkesken.
Aviopuolisot keskustelevat. Minä kuuntelen. Omatunto vaikenee.
12.
Rakkaat siiriläläiset pitävät minua hepsankeikkana, jonka pääharrastuksina ovat: olla ehdottomasti viimeisen muodin mukaan puettu, kiekua kukkona tanssiaisissa ja näytelmissä, metsästellä kaikkia naimakelpoisia nuoria miehiä siksi, kunnes nämä kyllästyneinä kääntävät napittoman puolensa ja naivat toisen.
Suotakoon rakkaille siiriläläisille luulemisen oikeus. Minun ei pälkähdä päähänikään selittää heille asiaa omalta näkökulmaltani. Olen siksi kauan käynyt repaleissa ja toisten tähteissä, että minulla on oikeus nauttia omilla rahoillani hankituista puvuista. Minulla on oikeus tanssia ja olla iloinen. Nuoruus ei kauan kestä kumminkaan. Mutta ne tekevät minulle veristä vääryyttä, jotka väittävät mun lemmellä leikkivän. Sitä en tee. Hakkailen hiukan ja siinä kaikki.
Joskus, kun olen oikein kyllästynyt vaatteihin, tanssiin, hakkailuun ja kun olen perin juurin unohtanut pettymykseni, menen naimisiin. Ja kun sitten pahat päivät, kovat koettelemukset tulevat, kärsivällisyys loppuu, silloin kaivan romukopasta nämä rivit, jotka olen kirjoittanut muistiin opiksi ja nuhteeksi, nitistettyäni omantuntoni henkihieveriin.
13.
L. Kr. tässä kirjoituksessa ei suinkaan merkitse Lauri Kristiania. Olen laiska kirjoittamaan pitkiä sanoja moneen kertaan. L. Kr. = Luomakunnan Kruunu — konttoripäällikkö = maisteri Asser Iivari Äyrämö.
Ja nyt minä pistän röyhkeästi lusikkani toisen puurokuppiin.
Sadun ja L. Kr:n avioliitosta on kapissut liika tunteellisuus. Äitelyyksiä inhoava salakuuntelija voi ottaa huoleti pumpulit pois korvistaan. Salakuuntelija on tosin kuvitellut, että ylitsekuohuva rakkaus ryöppyileisi astioissaan ainakin pari vuotta ja sitten muuttuisi tavalliseksi, virkistäväksi arkielämäksi, johon pienet kuohahdukset antaisivat siunauksellista vaihtelua.