Neiti Iippo piti lämpimän ylistyspuheen tätini hienolle perheelle ja kauniille kodille. Sitä vain ihmettelen hiljaisessa mielessäni, kuinka hän, neiti Iippo, Lahdenpohjan perheystävä, ei ole perhevalokuvien joukossa sattunut huomaamaan minun »klassillisia» piirteitä. Tai ehkäpä täti pitää valokuvat, kuten minäkin, lukitussa laatikossa. Ei ole näet lainkaan hauskaa, että kaikki kopeloivat ja likaavat kuvia, jotka kätkevät monta rakasta muistoa, sukulaista ja tuttavaa.
Neiti Iipon lennokas kuvaus hienoista perheistä, joiden kanssa hän oli seurustellut, olisi kestänyt ties kuinka kauan, niin innostunut hän oli ylistämään »hienoja» tuttavuuksiaan, ellei työpöydälläni herätyskello olisi räjähtänyt soimaan.
»Siunatkoon! Onko kello jo todellakin puoli kahdeksan!» huudahti neiti pelästyneenä.
»Niinpä näkyy», sanoin varoen visusti ilmoittamasta, että kello oli puoli tuntia edellä aito latomereläiseen tapaan. Täytyi toki minunkin saada rauhassa pukeutua hienoa visiittiä varten.
Nyökättyään armollisesti näkemiin poistui neiti Iippo.
Väitetään naisten viipyvän pukeutumishommissa kauan. Jos kaksikymmentä minuuttia on kauan, niin väite on tosi. Sen viivyin, mutta sinä aikana kiilloitin kyntenikin.
»Oo, kuinka hieno sinä olet!» ilmoitti Rauha ja pysähtyi kynnykselle.
»Älä herran tähden sano 'hieno'! Olen kuullut sitä kolmen neljännestunnin aikana nalkutettavan ainakin sata kertaa. Se tympäisee jo!»
»Kuten tahdot», myöntyi herttainen sielu. »Kaunis ainakin olet.»
»Tarkoitat tietenkin pukuani?» Haluaisinpa muuten tietää, mitä Latomeren juorukellot ovat puvustani sanoneet. Mauttomaksi sitä ei ainakaan liene voitu nimittää.