Iiro tek, niingo Vilkk käsk, ja ko hän ol aikas askroinns siällt tallis, ni hän dul sisäll.
Talo emändäkim bist ittes siihe meijän gansam buhelema ja kysy:
"Mistäst kaukka olla?"
— Raumald olla.
— Vai nii, vai Raumald.
Nii, ei hän se enemppä sendäm buhellukka, mutt ko istus toolillas käde ristis ja kattel pää kallallas oikkjam bualist kengänirkkoas. Joukko hän siins sitt vet syvä huakkaukse ja keinuttel koko aikka ruumistas kahtikkässi, niingo ämmäp pruukkava. — Mnää näin gyll, ett Vilkk istus niingon dulisill hiilill ja viime hän gysys: "Kyll mar mek kaikk komppen ja kamsum borstoho uskala jättä, ei sunkkan dääll varkkaist peikko ol?"
— Ei maare, sanos emänd ja läks pois.
— O hän ny harmi, tiuskas Vilkk, ei se toopp olekkan däst talost kadonn. Mitäst nyt tehdäm boja?
Mutt ei meijä stää tarvinnf fundeerat. Emänd tul vähä äkkin dakasi ja sanos: "Taita sendä ollp paras, ett nostatt sänttin sisällk, kosk naapri emänd on dääll ja sano, ett heild o eilä varastett hoppitoopp."
— Vai nii, sanos Vilkk, ja ol vähä turkase ilose näköne, vai nii.
Eik hes saas seikko siit, kuka se o viänn.
— Ee-ei. — O isänd sendän, guulem, lähtennp Parknoho, sinnp Porin daa; siällp pidäis olema semne noit, kon doimitta varastetun galun dakasi vähä nässist.