— Näättäk ny, sanos Iiro ja rupes ajama sinnp päin, go ämmä näytivä.
Met tlii oikke ilosiks, ko me vihdo viime sai nähds se Skrama-Noorlundi. Se ol lyhkäne, valkotukkane, silileukane äijängränä, sininem, bitk ponksuun ja nuuskuruskja housu yli, must filtt-hatt pääs ja koukkpäinen gepp kädes. Mutt jos me oli ilossi, ni ol Skarama-Noorlund viäl iloseve.
— No, om mar ny juhla, ko näke jäll raumlaissiakki! — Jaa-a, Raum o sendä Raum, ei niist muist kaupungeist mittä ol! — Kuingast siäll Raumall ny jakseta? Kumsis voimisast om Bolttlam bapa ja Patola Vilkk ja Sipin Gaapo ja provast sitt? Viäläk kalastle niingo ennengi?
Semssi äij puhel ja kysel, eik kerjenn vastaust odottama. Ja ai joukko hän ott meit kätten gii ja pudist oikke aika tavall. Viime hän sanos: "Meillt tet tiätystengi asuman dleet. Kyll meill o vähä ahdast, mutt semse nuarep pojak kon det, tleett kyll ahtaisakki olois toime. Teijä ijällän mnää nukusi vaikk kyntten nokas, niingon guko orsill."
Mutt mnuu miälestän se kyntte nokas nukkumine olis sendä oli vähä ikävä toimistust ja Vilkk ajattel vissingi samallt tavallk, kosk hän sanos: "Kiitoksi pali, mutt kyll mes sendän gestkeevri mene."
— Ett mar menekkän, go meill mennä. — Ja me olsin gukatiäs joutunn elämä hyvi ahtais olois Turus ollesan, vaikk mek kuing olsi vastan ginann, josei Valko olis tuli meill appuhu. Me oli siint touhusan unhottannk koko Valko, mutt kyll häm bit murhe siit, ett händäkki muistetti. Juur ko äij siins selittle meill, ettei sov lainkka, ett me menen gestkeevrihi asuma, ni Valko lykkä händ selkkähä, nii ett hatt lens pois pääst ja äij meinas menn nokilles. Äij ott hattus ylös maast ja pyäräytt vähä äkki ymbärs. Mutt ko hän näk Valko, ni hän huus: "Jeskandeerakast poja, eiköst tämä olk Knapi Valko?"
— O oikke, mes sanosi.
— Nii händ, mitäst mnää stää kysyngä. Kattokast, tosa o viäl arp se haava jälkken, go susi repel Lajo niitull. — Jaa-a, sillo olis Valkon gäynn huanost, josen mnää olis tuli appuhu. Näättäk poja, Valko o vanh raumlaine, ja me ole vanhat tutu. Mnää olen dätä heost ruakkinn ja ajann nelitoist vuatt, se o meills syndynn ja kasvann ja mnää ole muistells stää täällt Turus yht ussen go muittakki vanhoj tutuijan siäll Raumall. Eng mnää luuli enän goska näkevän stää. — Se täyttä 26 ensmäis suve. Kattokast vaan, guis se muista kaikk vanhak kuris — sanos äij viimen, go Valko nost voorotelle etujaloijas, niingo olis tahtonnk kopat kätt äijän gans ja hirnauttel ai joukko. — Nii händ, muista maar snää viäl vanha isändäs ja kyll mnääkin diädä, mitäs tahdo.
Ja vaikk äij nilkatt klengautt joka kert, ko hän astus, ni hän läks vähä viäkkast likimäisimppäm buadihi ja Valko ja me menim beräs puadin draputte ette. Eik oli aikkaka ni äij tlee takasi fjäändel sokeri kädes ja ruppe syättämä stää Valkoll. Ja ko hes siins sitt viäl oliva aikas hyvällt toinen doistas — äij ja Valko — ni äij sanos: "No niim, boja, jos ett tet tahdt tuli meillk kortteeriin, ni Valko mnää kummingin dahdom bittä, niin gauan gon det Turus olett. Meijän dalo isänäll on dyhi tali ja mnää saa se sinn. Ja stää ei teijän darvitt eppäll, etten mnää hoids stää hyvi."
— Ei mar sunkka stää tarvitt eppäll, vastasi me, anno ruakvakkan ja
Valkon gärryines päevines Iiro eno halttuhu ja läksi itt kestkeevrihi.