— Om mar tämä nys sendä oikken gamal paikk — sanos Vilkk vihdo viime — mnää tiädä juur vissi ett piänet trengpoja maillp paneva heose luakkvärkeihi. Ongost niills sitt enemä voimi ko meill?
— Em mnää händ ymmär, vastasi mnää. Ja sitt mef fundeerasi iso aikka ja pääti viimen dehd nii, että Valko ajetti ojaha, nii ett saatti luakan doinem bää päi yht suurt mäntty kon gasvo ojam barttall, ja sitt me molemap painsin doist päät paikalles. Mutt ei se sillaillakka luanistann meills, se tyä. Kyll mes se nyt tarppeks väärähä sai, mutt juur ko sem bit menemä siihe ruama lenkkihi, ni se flengatt kyljelles taikk lens pois paikoild toiseld pualeld, kodei siäll mittä sem baremppa toperholtti oli. Viime rupes päälsem bäätteks Valkokin dleema levottomaks. Kerrangin go me oli juur ja juur saamaisillas sen girotu luakam baikalles, ni Valko nytkäs sama ja siin oltti sitt jäll.
— Rupp nys snääki, sengi raat, siin viäl äkseerama, huus Vilkk kuikuisas ja vetel Valkot piiskallp pitki ja poiki. Mutt ei se siit viissamaks tullp, pikemi hullumaks.
Ja siin mes sitt präsäsi, siks ett Vilkk vihdo viimem bist luakan gainlohos, ott ohjaksek kättes ja rupes taluttama Valkot päin gaupunkki. Mnää meni aisoihi ja vedi rekki peräsän. - Se ol surkkja kulkko.
Kaikeks onneks ei meill ollp pitkä matka Siärstan dorppaha. Sinn mep poikkesi ja kolkuti ovem bääll, siks ett ihmse heräsivä, ja rupesi selittämän gui meijä ol käyn.
Mutt ko Vilkk sanos ett meijä luakkan ol lendännp pois paikoildas ja ettem mes saanns stää sijalles jäll, ni sillo lyättingi ovi kii meijä nokkan ette ja mek kuuli vaan go isänd sanos: "Pahukse hirvhamppak, kon dleevak keskell yät ihmsist pilkka tekemä. Korjakka ny luunn vähä äkki!" Ja siihe me jätetti eik ny auttann muu, ko lähti jällt tramppaman gottippäi sill erotuksell vaa ett ny men Vilkk aisoihi ja mnää kanno luakka kainlosan ja taluti Valkot. — Jaa-a, ko mnää se reisu muista, ni ei mnuu enängä mikkä nii harmitt, ko se, etten mnää stää luakka rekkem bannk, ko roikoti stää, niingo se olis raarikin gapen oli. Mutt ko Vilkk kiukuisas kerra ol ruvenns stää kandama, ni häm bist se mnuun gainlohon, go hän aisoihi men ja mnää, kahko, kanna stää huamattemat jäll voorostan. — No niin, sillaills sitt menttin gottippäi. Ei Vilkk enä komeeteist eik planeeteist olis hualinn, vaikk ne olis meijä niskaham budonn, eng me enä lauleskell: "Arvon mekin ansaitsemme", kon dravasi hiki tukas Rauma kohde.
Mutt ko mep pääsim Bitkjärve ahte ali, ni meijän däydys huilat ja vettä henkkiän. Mnää sanosingi siins sitt Vilkku: "Nääks nyk, kumnen dämä mailm o; vaunuis snää algo reisus ja rekki peräsäs traaksite snää kottit tlee" — Siihem buhesse ei Vilkk vastann mittän, go möris vaa niingon vanh kahlkoer.
Mutt mnää olingim bäättännk kiusat händ yhde eine ja sanosi hänelle: "Turh reis tämä oikkjastas oliki; niit snuum berindrahoijas me läksim bankkihi viämä, mutt käveikköstis snää lainkkam bangis."
— En gäynnk; kyll ne rahak kotonakkin darvita.
— Vai nii, mutt mitästis sanoisi, jos ne olsivakki sendä siällt
Turum bankis.