— Kui mitä? sanos Vilkk ja rupes kuuvalos flombuukkias syynämä. Ja ko hän löys siäld vaa hiuka viidettkymmend markka, ni hän gysy, mihi lopp raha o joutunn, ja mnää sanosi niingon dosi ol, ett mnää oli viänn nelisata markka pankkihi.
Mutt kaunik kiitokse mnää siit sai. Vilkk huus: "Oleks snää mnuu foormyndrin" ja karas päällen niingom beto. — Nii oikke, semnen dulikiukkune miäs se Vilkk o ja vaikk stää o häppi sanno, nin gyll mnuu se sendä sannot täyty, ett oikken dodem bääll me jälls siint tappli, rytistli. Mutt kesken gaike joku huuta meijän dakanan: "Lämmetäksennek siin vänkkröittett, poja?"
Me helliti vähä äkkin doinen doisen graivärkeist ja ko me näi, ett se oliki Hakkri Iiro, ko meit puhuttel, ni met tlii vähä ilosiks. Ja se ol sendän gaikkja ihmelisemppä, ettei Iiro olis suuttunn meijäm bäällen, go sanos vaa: "Sengi junkkrik, ko jätitt mnuun Dupalaha, mutt mnää heräsingim bikemin, gon de olitt luull ja läksi jalkasin gottippäi. Ja ny mnää sautan deijä. Misäst tes sitt oikke olett viivytell?"
Mnää meinasi juur ruvet selittämä hänellk, kui meijä ol käynn, mutt Vilkk, ko ai ymmärs päijät ittes, vastasikin goht: "Tuall me oli Siärstalls sisäll ja sovesin deerejahtist ensmäis keskviikko aamust ja ny juur lens meijä luakkan däsä ah te allp pois paikoildas; pistäst snää se ruamihi jäll."
Sillo mnää ymmärsingi, ett Vilkk koitt salat kui meijä laitan oikke ol ja mnää ajattli itteksen, ett om mar se Vilkk sendä vähä järkeväs poik. — Mutt ei meill oli onni sillk kertta.
Iiro vastas, näättäk, ett hänen gätes oliva niin gondas, ettei hän rupp yrittämänkkä semssin doimeihi.
Sillo ei auttann muu kun dotus ja Vilkun däydys sanno, ett Tupala luakk ol niin gankki, ettem me jaksannp paintta stää paikalles ja ko hän gerra ol alkkum bääss, ni hän lopett: "Luuleks, pahus soikko ett me muuto olsin dranunn rekki peräsän ja taluttann Valkot toispuald Siästan dorpan dähä saakk."
Olsitt sillo nähn Iiro! Se rupes naurama; se nauro nii ett se vallan giärittel lumihanges ja Jumal tiätä, kosk se olis lakann, jos em me olis viime uhann anttas sillk kölilöyly. Semnem buhe meild vaikutt sendä se verra, ett hän sai sanotuks meill, ett me avaisi rinnustime auk. Ja ko Vilkk se ol tehn, ni luakk meniki vähä nässist paikalles ja sitt Vilkk vet rinnustimen gii jäll eik ol viäläkkä lakann ihmettleemäst, ett hän se sai kii nii hiukall venuttamisell.
Kyll mes sitt pani jala Valko ali. Mutt synd olis sanno, ett me oli hyvällp pääll. Vilkk syljeskel pitki syljelj ja mnuu kismitt koko jutt. Mutt Iiroll ol lysti, eppäle mnää, kosk sen goko ruumis pudauttel ai joukko, eng mää usk, ett sillp pahall vilu ol. — Nii händ, sillaill meijän gäve, ett ko meijäm bit Iirost jekku tekemä, ni me joudusi itt naurualaseks. Ja ko sitt viimem bäästin Dasalam bortill, ni Vilkk sai ruvet puhuma hyvä-kaunist Iiron gans, ettei hän olis jutellk kaupungis siit luakam buttomisest. Mutt luulettak, ett Iiro tais pittäs suus kii. Ei maaren daitannukka, vaikk hän lupas oli hissuksis. Kyll meijä luakastam bian goko kaupungis nauretti ja hirviteltti semsten gesken go luakkvärkim bääll ymmärtävä.
Nii ett pali meill ol harmi siit Turu-reisust Mutt ol meill sendä lystiki oli ja miälelläs mnää ylipäätäs muistle stää kertta, ko met Turkkuhun guljeti net Tasala Vilkum berindraha.