Tasala Vilkun gäändmys paremppa elämähä
Yks pyhäpäev vähä jälkken gynttlä samant talvenk, ko me niitte Vilkum berindrahatten gans vähtäsi, mnää meni jällt Tasalaha Vilkku kattoma, niingo mnuun dapan ol ain go aik pakkas pitkäks tleema. Ja pitkäks kyll se käveki, nii ett me vähä mond kertta kadusi, ett me olin dalvreisust kotti jäänn. Se o näättäk semnem baikk, ettei merimiäs kuukausräkningillt tult toime semsell alustallk, kodei lainkkan geinauttel. — Vilkk sai sendä joingim bäeväs kuluma. Siin ol vähä semmost pyssmiähe vikka ja se fliitos yhtmitta pyssyines Nanus ja Lonsis ja Isollmetäll ja Jumala tiätä misä. Eik sillp pahall valla huano onniakka oli. Välist joku kahko jänes anno sen dappa ittes ja sai se joukkon getungi sakseihis, ko se niit virittel pisi niituj ja mäej metäelävätte ja ihmisten durmlukseks. Nii juur, ihmisten durmlukseks, sano mnää, koskan itt kerra joudusi Vilku sakseihin, go läksi händ jälkki myäde metäst hakema. Ko mnää sillo hyppii siinp pisi hankki Vilkun geturaudak kondisan ja Vilkk sitt viäl, ko hän vihdo viime löys mnuun, gehtas ruvet klummima mnuu sendähde, ett mnää oli häne viritykseks tärveli, ni mnää pääti miälesän, ett em mar mnää ikänäs enä rupp pyssmiähe jälkki seorama. — Mutt ny mnää sekkongi vallan doissi asjoihi. — — Nii händ, mnää menin Dasalaha ja se ol yks pyhäpäev vähä jälkken gynttlä.
Ko mnää pääsi sinn, nin Dasala muar, Vilku äit, istus kuistill ja itk. Mnää ymmärsin goht, ett ny ol Vilkk jällt tehn jongun goeranguri. Se ol sitt ai semne ylöannett. Mnuun dul oikke surk stää Tasala muari ja mnää rupesingin goht lohduttama händ ja koiti saad muari hyvällp pääl jäll.
— Mitäst te muar siin ny itkett niiskuttleett, mnää kysysi, — ong kiss kuall vai?
Mutt ei muar tiättos pistännk, ko itk kollot vaa ja pyhkes nokkatas esiliinahas.
— Älkkä yhtä itkekk, muar kuld, kyll mnää se Vilku opeta vanha äittiäs kiussama.
— Snää opeta, sanos muar ja nous ylös niingo yks tuaksaus, — snää opeta! Tiädäks jos snuu äitilläs olis yksiki semnem boik ko meijä Vilkk, ni ei täsä mailmas mittä hättä oliska. Älä snää puhels semssi, ett snää opeta Vilkku, mutt kon goit vaa otta esimerkki hänest, niim bali ko snuun durmeldunn luandos myäde anda.
— Vai nii, vai nii, änkkäsi mnää, kon em, bahus soikko, enä ymmärtänn, mitä mnuum bit sanoma. Mutt vähitelle muari sanas sendä rupesiva mnuu kismittämä. — Vai Vilkk täsä ny ruppe esimerkiks toisillk kelppama, Vilkk, ko ain gaikk juanek kekses ja ol pann meijä huano huuttohon goko kaupungis ja viäl ulkmaillakki! Vai Vilkk täsä oikke säädylise nuare miähe esikuva o muari miälest! Semnem buhe harmitt mnuu sendä vähä kamalast ja mnää sanosingi muarillk, ko olin gerjenn hiuka virkkoma hämmästyksestän: "Ei mar meijä äit nykkä vaa sunkka itk poikas tähde niingon de."
— Ei sunkka itkekkä, harvon gaiketakki hän ilon gyynli mukulattes tähde vuadattas saa.
— Kuit te sanositt, muar? Ilon gyynli! Ilostakkost tes siin nyp pargutt sitt?