Ei muar puhunns sanaka, mutt ko itk, tillitt vaa ja vede juaksivas silmist niingo rännist. Mnää pakkasi jo oikke sekkoman gaikest tämsest, mutt viime mnää pääti, ett mene mar mnää sendän gattoma, mimne se Vilkk sillo on, go hänen dähtes ilost itketä. Ja mnuun däyty sanno, ett ko mnää oti ove lippahan gii ja pyäräyti itten sisällt Tasala salihi, ni mnuu sisikunnasan tunnus juur samallt tavallk, ko enne mailmas lukuvooroll mennes. Mutt sisäll mnää meni ja istusi sali ovipiälehe. Ja kyll mnuu se sannot täyty, ett mailm näytt muuttunnuld mnuu silmisän, go mnää hetke aikka siin istunn oli. Salim beräll istus Vilkk pöydän dakan hirmuse iso postill ja Tasala muari virskiij noka ali ja luk kovall äänellp päevä evangeeljumi. Kyll mnää se näi, että hän mnuu huamatt, ko mnää sisällt tlii, mut ei se poik vaa oli mnuu näkevännäs eik hyvä päevä sanonnk, ko luk ettippäi. Mnää kopistim biippun saappangorkkoan vastan dyhjäks, pisti sem blakkrihin ja ajattli itteksen: "Ova maaren däsä oikke niingon girko meno, annast katto, mitä täst lopuks tleeka."
Mutt Vilkk pit harttast vaa asjas pääll ja luk sem bäevän deksti selitykse loppuhu astikk. Ja ko hän se ol lukenn, ni hän ott virskirjan gättehes ja rupes veissama se numron 254, ko aika: "Valitan vaikkiast kans kuningas Davidin". Ko mnää valla hyvin daisi se virre ja nuati eik mnuu äänenikkä niit kaikkjan goohomppi ol, vaikkan se itt sano, ni mnää oti nuattihin gii ja rupesi hurauttlema joukko. Muarikim bist ittes sisälls salihi ja yhdys kimjäll äänelläs ja semsill värisevill, vanha-aikkasillk kruussauksill veissuhu, nii ett kuulus oikke juhlaliseld, ko mes siink kaikin golme veteli stää virtt, nii ett Tasala sali akknat tärisivä. Ja muari silmist juaks vesi koko aikka. Ko sitt nek kuus värssy oliva veisatu ja Vilkk ol lukenn Herra siunaukse ni hän dul mnuu tervettämä ja rupes pauhama mnuun gansan niingo ennengi. Tasala muar toi meillk kaffett; auringokin dirkistel hetke aikka sisäll ruudust, katava oksat tuaksusiva laattjal ja meill ol oike lysti, ko mes siin istusi ja join gaffettan.
Viime em mnää enä taitann hillit ittiän, go sanosi: "Kyl mar tämä kaikk ny vaa hyvä o ja vallam baikallas, ett snääki Vilkk olet tull hurskaks".
— Em mnää mikkä hurskas ol, mutt sapati mnää pidän gunnjas, vastas
Vilkk.
— Nii oikke, mnää nää se ja meinangi vaa, ett näi se parast ongi. O oikke, mutt mnää tahdoisi vaa vähä niingo muistuttas snuu, ettes snää enne niim bali väli pitänn, mikä päev viikkos me hulluttli.
— Engän daitannp pittä, mutt ny ovakki asjat toisi ja mnuull on däys syy muutta elämätän.
— No, se o viss se. — Mnää tahdoisi vaan diättä, mikä kamal snuull on dapattunnk, ko snää semssem bäätöksehen dull ole. — Kyll mnääki ole mond kertta ajatell, ett meijän darvittis ruvet elämätäm barandama, mutt ei mar siit vaa ol valmist tull.
— Nii händ, ei olt tull valmist eik tleekka ennengos saas semse varotuksen go mnääki. — Kuulestis, uskoks snää, ett o synd tehdt tyät pyhäpäevän?
— Kyll mar kaiketakkin, gosk sanas nii lueta. En mnää se enemppä tiäd.
— Eskä snää tiäd, mutt mnää tiädä. Istust nyt hilja, ni mnää juttlen goko asja. — Tiädäks, mnää sain getu eilä.