— Op perhan, vai luanist snuu jäll! Sitt pidetängi juhla tänäp ehtost, ko se kiskota. — Mep pruukkasi näättäk kiskot yhdes kaikk ketuk, ko Vilkk sai, ja sillo Vilkk pist ain dodiks.
— Älä kir, sanos Vilkk. — Stää ei nyljetäkkän dänäpä eik todiakka juad. Tänäp o sunnunda, tiäds se.
— Oh helkkar sendä — o oikke.
— Älä kir! Nääks, siit ketust ei saa nahka pois pyhäpäevän, vaikkas kuik koitaisi.
— No, mikäst siin sitt esten olis?
— Siin o ny vaa semne este, ett selväst näke, ettei pyhäpäeväns saas semssi turhi toimitta. — Ko mnää se sai eilä, ni se kerkes jäätymä, ennengon gottip pääsi. Se ol juur jämt niingo yks jäänglimpp. Mnää olsingi muuton dulls snuu eilä ehtost hakema ja me olsi yhdes kiskonns se. Mutt ei jäätynny kettu kukka rupp nylkemä ja sendähde mnää pistingi sem bakartuppaha sulama ja ajattli itteksen, ett tänäp aamust mnää se nylje yks kaks. No niin, dänäp aamust se kyll ol sula ja notki ja mnää rupesin goht toimeihi. Ja kaikki käveki hyvi, siks ett mnää pääsin geskkohta kaula, mutt sillo oliki juur jämt stopp. Sen gauemaks ei nahk lähtenn. Mnää vedi ja nytkesi, auti veitellän ja ähkysi ja hikkoli, mutt ei nahk vaa ottann lähtiäkses, ei vaikk piru — — —
— Älä kir! sanosi mnää, näyttäksen, ettei Vilkk ollk kalljollk kylvänn jumala sanatas.
Mutt ei Vilkk siit oikken dykännk, kosk hän gatos luinautt mnuu yhdem bahan gerra. Viime hän sendä voitt luandos ja sanos: "Nii oikke, eikä saak kirot pyhäpäevän."
— Eik arkkjanakka, mnää tuumali.
Mutt sillo Vilkk suutus ja sanos: "Joses snää ny vaa ol hilja ja kuulustel, mitä mnää sano, ni mnää jätän goko asja selittämät. — — Nii oikken, gaulan geskpaikoills saakk nahk läks hyvi, mutt siit ei ettippäi ei vaikka pi — — nii, vaikk pimjähä astikk olsi rehkinn."