— Sillaill oikke. — Mutt kukast snuu opettajas o oll?
— Suutar-Jokko. Mnää ole, nääks, jo kauan dätä paindlemise oppi fundeerann. Ja sitt tuana yks päev, ko mnää näi Suutar-Jokko, ni mnää kysysi, jos hän ruppeis niingo opettama mnuu. Ja kyll se poik vaa valmis ol siihen doimehe. Hän dul tänns sitt yks ehto, kattel tätä huanett ja sanos: "Vähä ahdast täällt tlee, mutt ko nua meeblis siiretän göökkihi, niin gyll tämä päis käy."
Muttko mnää sanosi siihe, niin gos hyvi ymmärä, ett ei niit köökkihi sunkka viäd, sillett kyll muar sitt kamala rymyli nostais, ni hän vastas: "No, viädä nep pihalls sitt siks aikka."
No, ymmärtä se, ettei semnengä mnuu miälestän hyvä konst oll. Kuka tällaills syksyll meeblis pihall veis, konei tiäd, kosk tlee sade ja siin ne ovas sitt pilall. — Eks snääkin dykk nii?
— Tykkän gaiketakki. — Tämsill märjill ilmoill ne aukkeisiva yhtäkki liimauksest ja siin nes sitt olsiva.
— Sillaill oikke. Ja sendähde mnää sanosingi Jokkoll, ett anneta meebli ollp paikallas ja paineskella varovast.
— No, mitäs Jokko siihe vastas?
— Kyll se ens ol vähä fundeeravaise näköne, mutt sitt se silmä rupesivak kiildämäm bääs ja se vastas: "Niingos sanosi. Painella varovast."
Ja sitt hän rupes näyttämä mnuullk kaikk otte. — Mutt es snää, Kalkke park, taedt tiättä edes stää mitä otteill meinata. Ja niitte ottette nimityksi es snää kukatiäs olk koskan guullukka. Niit ongin diädäks vähä kamalam bali.
— Se ongi sitt vähä ihmelist. — — — Nii händ, engä mnää näis asjois lainkkan gii ol.