— Kyll meijä nyp paha peri, tuumal Vilkk ja kraape päätäs. Mutt Iiro sukels vähä äkkim bengi all. Mnuungim bäähän lens jo se ajatus, ett mnää tee vissi saman dembu ja mnää luule, ett Vilkk ajattel juur niingo mnääkin, gosk hän gattel nii surkkja näkösen sinn laattjall päi. Mutt ennengo mek kerkesi mittäm bäätöst tekemä, ni yks viäras papp pistä jongu rukkouskirja mnuun gätten ja käske mnuu lukkis sisäld. No, kyll mnää sen gonsti ossa ja luingi sitt vähä puhtast. Mutt yks toinem bapp men Vilkku luettama. Se osas anttak kirja väärimbäi Vilkull ja Vilkk mörätt koht, vähä kiukkusest "En mnää tämssi pookstaavej ol ikä nähnykkä." Ja vast sitt kom bapp ol hänellk kirjan gäändän oikkippäi, hän rupes lukema ja hyvi hän lukiki. Tiätä se, hän go semnen girimiäs o. Mutt Efraim bark ei osann lukkis sisäld ja hän sanosikin goht, ett stää konsti ei ollk koska hänell opetett. Muttko ulkko ruvetti luettama meit, ni Efraim vei voito meist niingo ei mittä. Se poik osas vähän gatkesmukse ja ruaklu'u ja aamu- ja ehtorukkoukse vähä hyvi, mutt me en osann niit yhtikäm behu. Ja meit nuhdeltti sitt kovast, mnuu ja Vilkku huanost ulkkolukemisen daedost ja Efraimi sisäldluvun taedom buuttest. Ymmärtä se, ett semne harmitt ja stää pahemi viäl, ko Iiro siällp pengi all nytke meit housundrumbust koko aikkan, go meit klummitti. Mnää potkasingi suutuksisan stää kerra, mutt toist kertta em mnää tehns stää, sillett vastaukseks mnuum botkassemissehen se pur mnuu säärehen, ett satus vähä jumalattomast, vaikk mnuull oliva vars-saappa jalasan. Vihdo viimen dul sitt viäl meijä oma provastiki siihe ja sano: "Mikä pahapolv teijä mnuu häppjäksen johdatt tänäpän girkkohon, gonett muuloistengan gäyt tääll, muttko joskus aikkatten dakka. — Ja snää Efraimikin, gos ole niingo mikäki mull. Es oss edes sisäld lukki. — Kuule, kesken gaiken, gerkkeisiks snää tekemä mnuullp paati mittmaarjaks?"
— En gerkk, herr provast hyvä, ko mnuullt tleevat täsä Kakola reisu ja muuk kiiru etten. — Ja mitä siihe lukemisen daittohon dlee, ni häppi oikke se o ja suur häppi ongi, etten mnää stää ovenn ol. Mutt händäst, josan ruppeisi viäl yrittämä.
— Älä puhel, ei snuust semssehe valmist tul, mutt kyll snää jua ja tapplek; kyll snää siihe valmis ole.
Sill hyvällp provast sitt jätt meijä. Ol se yks harmiloinen girkkreis. Mutt päätys seki vihdo viime ja me läksin Dasalaha jäll. Meit harmitt oikke aika tavall, etten me oll lähtennk koht vaam bainaman Gatavkarit kohde, niim bian go Efraim raastuvast pääs. Mutt se ol ny nii sallitt, ett meijäm bit tämse häppjä viäl saama niskahan. Mnää anno osaldan oikke aika pyhke Iirolls siit, ett hän mnuu säärehem burr ol, mutt Iiro sanos hyvi viattoma näkösen: "Mitäst mnää sitt tehn olsi? Kon dek kohtlitt mnuu niingon goera, ni mnää vastasin gon goer. Kyll te muuto mnuu potkinn olsitt."
— No oisis sitt nipistänn edes. Muttkos ruppep pureman doist.
— Nipistänn! Kuule Kalkke, älä viit järjettömi puhell. Mitä snää luule, ett siit olis oll hyätty, jos mnää olsi nipistänns snuu säärehen, go snuull olivap pitkvartises saappa jalasas? — Ei siin auttann muu kom buremine. Ja miksett pistännt tekki ittiän bengi all niingo mnääki, ni olsitt pääss koko häppjästän. Olett tes sendä aika Jaakossi. Ja nys sitt koko kaupung hirvittle ja naura teit, niingo oikke ongi. Sillett peräte heikot tes sendä uskongapplis olettakki. Em mnää olis luullukka, ett te nii huanoj olett niis asjois.
Semssi se Iiro pauhas ja olis pauhann, jumal tietä, kuik kauva, jos ei
Vilkk olis sanon hänell, ett hän o juur tarppeks pöyhinns stää juttu.
Ja sitt mep pääti, ett mep painangi goht Katavkarihim bois kaikist harmeist.
Mutt Katavkari Efraim ei ollp puhunns sanaka siit saakk kon girkost tultti. Hän istus ja fundeeraskel vaa. Ja vast sitt ko me oll Otast lähtennp paatillan seilaman Gatavkari kohde jälle, ni hän yhtäkki löi nyrkkis polvehes ja sanos: "Jaa-a, poja, ny o semne värkk, ett mnää opettle itten lukema. Mnää näytä meijäm brovastill, ett Katavkari Efraim teke muutakkin go jua ja tapple. Ja arkkipisp ja konstuurjumiki seiso viäl silmäs seljälläs pääs, kon dämä boik luke kirja niingo villitt."
— Se o oikke, Efraim, ja mnää ruppe snuu opettajakses, sanos Iiro siihe.