— Niingo sanott o, siink koko konst o, se o viss se. — Mutt kuule, sills Sambullk kuulu olevas alvoseerajaki apulaisen. Ong joku härashööring peräte? Kyll mar mnää siälls sitt ahtallp panna.
— Mitä viäl, mikä herassööring se olis. Se Lindi Frankkem baha häne alvoseeraajas o — Kas nii, ny huudetti jo jutt esill. — Mnää mene ny ens ja tulls snää sitt koht, kon dodistajak käsketä. Älä yhtäm belkk, kom buh niingon dosi o.
Myllkoske isänd läks menemän gäräjtalon guisti kohde ja Röyskä isänd tul hiljaksis peräs ja istatt kuistin drapuill, ett hän gummingin guulis, ko händ tulla hakema.
— Puh niingon dosi o — — kuingast muuto sitt. Totus ennen gaikki, vaikk talo menis, ajattel Röysk ittekselles, ko hän siin istus vooroas odottamas. Eik hänen gaua darvinn odottakka, ennengo hän gäsketti sisäll.
Häm byhkes jalkas haoihin, go olivak kuisti edes, niist nokkas ja ott lakkis pääst, ko hän gäräjtuva ove avo. Kovast juhlaliseld ne nyk kaikk näytiväkki häne miälestäs, vaikk vallan duttu väkki olivat, tuamar niingo lautmiähekki. Hetke aikka hän gattel siin ymbrilles, mutt sitt hän meinas, ett mene kaiketakki hän sendäm bistämän gätt tuamrillk, ko he vanhat tutu ova. Käsi oikkjan hän astusiki jo tuamri kohden, go fallesman nytkäse hänen dakasi jaku liäppest ja sano: "Älkkän däsä pöllöttleemä ruvekk, Röysk."
— Jaaha, Röysk teke valas, huus tuamar samas ja fallesman gäsk
Röyskäm bannk kaks sormi raamatum bäällk, ko ol auk pöydäll.
— Minä Juha Abraham Röyskä — — —
— Ei mutt, tuamar hyvä, kyll tes sendä olett leikkeväs miäs.
— Ei Röysk saa ruvet täsä turhi puhuma — — No, minä Juha Abraham
Röyskä — —
— No mutt tämä vast klookku o.