— Sillaill oikke niit ol lukkuas. — Kuule, es sunkka snää vaa niit kureillas taikk erhetyksest huutann.
— Mitäst maare mnää semsis asjois kurelema ruppeisi — vastas maister ja koitt oll levolise näköne. Mutt sydämesäs hän giros stää hetki, ko hän ol lähtenns sinn Lavila aupsioonihi. Händ harmitt, ettei hän lainkkan diätänn, mitä lai puit semse raakpuu oikke oliva. Tullar olis kyll taitanns se selittäs, se hän gyll tiäs, mutt hän diäs sen gans, ett jos hän olis ruvenns stää sild kysymä, ni se olis koht ymmärtänn, ett hän ol sittengi huutann ne vaston dahtoas ja kyll hän sitt olis joutunn nauru ja pilka alaseks koko kaupungis. Ei, toisild häne net tiädot täydys hankki. Maister istus niingon guumillk kivill ja odott, ett tullar menis menoijas. Viime se sitt läksiki ja nauro mennesäs, nii ett maister rupes eppälemä, ett se vissin diäs, kuis se raakpuitten gaupan gans oikke lait ol.
Koht ko maister näk akknastas, ett tullar ol käändynn ensmäittellp poikkiskadull, ni hän heitt pälsy ylles ja läks ulos kaupunkkihi hyvä ystväs, pangijohtajam Bensaston dyä. Hän ol maistermiäs hängi ja stää paitt laevaredar, niin ett kyll se poik puutavarat tuns. Ja hyväluandone hän gans ol ja valmis neuvoj andama, kon darvitti. Ol kyll tosi, ettei Pensast andann neovoijas ilma nuhteit, ko hän sen darppeliseks näk ja tällk kertta maister aavist, ett hänell ol piän ripitys tiädos niitte raakpuitten dähde. — Mutt ripittäkkö sitt, jos hän o stää miäld, ett koulmaistrim bidäis tundeman gaikk kauppmiäste mutkasep polgu — tuumal maister, ko hän ol astumaisillas pangi ovest sisäll. Ja juur ko hän ove avo, ni hän dek viäl sengim bäätökse, ett hän aluks koitta oli, niingo hän olis ehdon dahdo ne raakpuu ostann ja pääse sillaillk kukatiäs koko ripityksest.
Siin miäles oikke hän ol, ko hän giipust sisällp pangihuanehe. Siäll istus Pensast tavalisellp paikallas ja ol räknöittemisen doimes, nii ettei kerjennk kattomangan, guka sisällt tul. Mutt hetkem bääst hän sai tyäs valmiks, lask pännäs pois, tul Kandolan dyyijö ja hiäros kässiäs, niingo hänen dapas ai ol, ko hän hyvällp pääll ol.
— No, hyvä päevä, Kandola, mitäst snuullk kuulu? Tleestis istuman dännp peräkamarihi, ni saadam buhell hiuka mailma menost, pauhas Pensast ja talutt Kandolan peräkamarim böydä viäre istuma. Siins sitt puheltti hetke aikkan duulist ja ilmoist ja kevä joutumisest, mutt viimen Gandola rupes käymä siihe asjahas kii ja sanos Pensastoll: "Veli ei oll lainkka Lavila aupsioonis eilä."
— En, en oll; ei ol aikka semssi viftreisuihi.
— Viftreisuhi! Kui veli nii sano; kukast sinns sendä viftamist varte lähtenn olis?
— "Viälä hän kyssyy!" — Kuule, Kandola, snää olik kuull mnää, siäll. No, niin, dahdoks ny esimerkiks juur snää sanno, ettäs läksis sinnk kaupoj varte.
— Kuingast muuto sitt, kaupoj varte oikke mnää sinn läksi.
Pensast ei tahtonn oikken gorvias usko. Hän gattel Kandolast iso aikkan glasisilmättes yli ja ol valla hämmästynn. Mutt viime hän virkos siit ja sanos: "Saisikost luvan gyssy, mitä kaupoj varte snää sinn läksi?"