— Mitä snää sanokka! Kuus semmost maksais sitt tuhannengakssata.
— Oikke räknöitt, Kandola! — Niist tlee vähä tyyrimbualissi laattjaniskoj, vai mitä snää meina.
Campus ei vastann mittän, go istus hissuksis ja odott, ett Pensast lepyis. Viime se lakasikin gävelemäst ettit takasi laattjall, istatt keinustoolihi ja höpis ittekselläs: "Raakpuit laattjaniskoiks, herra hallikko."
Campus odott siks, ett se lakas stääki jahnamast ja sitt hän gysys hyvi argall äänell: "Ei sunkka veli, ko o redar, ostais niit mnuu raakpuitan?"
— En, kiitoksi pali vaa! Mnuull o raakpuit Jumalan gyll ja vähä päällekki. Mutt Moson gapteen osta, ko vaa hinnoist sovita. — Vaikk snää es taedt tiättä, mitäs niist ittekkä maksann ole.
— Nii, niin gyll se nii ongi, etten mnää yhtikä hiukka muist, kuik korkkjall mnää ne huusi.
— Vai nii, vai es muist — sanos Pensast ja vihels. — No, mutt mitas snää kaiketakki sendä muista.
— Mikk mita?
— Mikk mita! Herra hallikko! Ymmärräk kaiketakki snää se, ett snuun däyty tiättä, kuip pitkä ne ova ja kuip paksu, jos snää ne myydt tahdo. — Mutt snuu surkkjast naamastas mnää nää, ettes snää tiäds stääkä. — Kuule, Kandola, snää oll hiuka noi eilä, ekkäs nii hiukanga. — Ja Pensast pyärittel etusormias ottas edes.
— No nii, mitä sitt, em mnää stää tahdk kiälttäkkä, ettän oll hiuka fiiris, eng valla hiukanga. — Mutt san ny mnuull vanha ystvyde vuaks, kui mnää pääse niist riivatuist raakpuistan. — Mitä mnää pyydä niist Moson gapteenild?