— Kas nii Vilkk — puhel hän — jua aikatavall vaa, se on darppessen dällk kertta. Eik snuu yhtikäm beljät tarvitt, sill ett kyll mnää se vissi ulos temma, nii ett snuu leukluus rytisevä vaa, vaikk sill olis semse juure, ett ne ulettuva niskkrooppihi saakk.
Niingo jokane ymmärtä, ni ei semnem buhe Vilkkuhu mittä hyvä vaikuttann ja mnää sanosingi Iiroll, ett om bareve, ett häm bitä suus kii ko ett hän jahta niin gamali.
— Kamali, mitä kamali mnää puhelen, gon goita muutongin däsä lohdutta Vilkku niim bali kon gerkke.
Ja Iiro pit asjas pääll, kehus kourias ja meinas, ett niill hän murta vaikk säpäleiks Vilku leukluu ja kyni ytimengi niist ulos jos niiks tlee.
Nii ett mnuu miälestän häne lohdutukses lait ol vähä nii ja näi.
Vilkk park istus ja kuulustel Iirom buheit pelgo hallus ja silmä ymbyrjäisinp pääs niingo hyyppeme. Mutt viimen dodi rupes hänesäkki sendä vaikuttama ja yks kaks hän hyppäs ylös ja sanos, ett ny men hamppambolde niingom byhjett.
— Siins sen daudi lääke oliki — meinas torpa faar sillo ja kaas koko klasilisen dodi niäluhus ja mnää tuumalin gans, ett sillaill oikke se taut kiärus sai ja mep pääsen goko vähtist.
Mutt se puhe ei ollukka lainkka Iiro miälehe. Hän löi nyrkkis pöyttähä ja sanos: "Olettak te ny todestakki semssi pöhkössi, ett te jätäisitt sikses koko meijän doimituksen. Ettäk tes se vertta tunn hamppamboldett, ett tiädätt, ett se vaan goitta kekat meit. Kyll oikke se ny hissuksis o, mutt andakkast ko häyry ova menn Vilkum bääst, ni sillo se aika jäll ja vähä turkasen davalls sittengi."
Ja nii se Iiro meijä siinp peljätt, ett met tlii jälls siihem bäähä, ett se otetangim bois. Vilkk ol jo siink kunnos, ettei hän hualinn mittä meijäm buheistan, muttko veisas ja trallittell ja olis tahtonn meitt sormkoukku vetämä. Mutt Iiro miälest ei hän oll viäläkkä oikke reedas ja nii mes sitt istusi ja todasi ai ettippäi vaa.
Jongu ajam bääst Vilkk sitt pist ittes ulos pihall ja kon dorpa ämm samas tul sisäll, ni hän rupes meit klummimam bahast elämäst ja sanos, ett häne miälestäs kapteen o aika piänes.