Mitäst täst. Vilkk ost ussemam bualen doopim böhkö rommi ja Tasala muar hakkas koko ehtopualem bäevä munangeldvaist ja fiini sokeri sekasi, nii ett vähä henkki ol. Ja ko hän viime lakas siit toimest, ni oikke runssast stää trahtmentti karttunn ol; stää ol kannum bilkkum melkkem barttattes tasall. Asi ol näättäk semne, ett Vilkk meinas, ett mep pidäisi hänell vähä niingo seora siin lääkittemises, nii ett häne olis hauskeve nauttis stää.
— Sillaill oikke — meinas Iiro — kyll se nii ongi, ett saera o ai hupeve, ko joku toinengi nautti lääkkeit hänen gansas, ettei häne niit yksnäs tarvitt niäleskell eik se munatodi meillekkä sunkkam baha tee. Ei stää tiäd, mikä taut meis kullongin gyte ja munatodi o oikke hyvä lääkett noi niingo vastukselttaki nautti.
Kos viiti jaaritell, mnää ajattli itteksellen, mutt em buhunns sendä mittän, go anno Iirom bauhatt ja kyll se poik pauhasiki.
Ko sitt ehto tul, ni me istusin gaikin Dasala salis ja joi munatodi niingon galja vaa eik ol aikkaka, ni Vilkk, ko ol heikondunnt taudistas, tul siihe reeda, ett hän rupes tapplust hiistlemä. Sillo Iiro vilkautt mnuulls silmä ja me Vilkun grivoihin giik, kallisti häne sänkkyhy ja Tasala muar toi suure hööhembolstri hänem bäälles. Se polstar kuulus kans niihi Iiro orneerauksihi. "Nii Saksasakkim bruukata", sanos hän ja kyll nii dosi ongi, ett Saksas niim bruukata ja lämmi sillaill maates tleekin, go om bolstar all ja pääll. Kyll Vilkk siins sitt viäl vähä aikka vastam byristel ja koitt pääst ylös, mutt hyvi me häne sendä hoilasi ja viimem boik väsys ja nukus.
Tasala sali ol juur niingo siäll olis aupsioom bidett, ko mes sitt kotti läksi. Muar tul meit portills saattama, pyhkeskel silmiäs liinanglipuihi ja sanos: "Kyll te nyp, pojat, tropann olett kukatiäs vähä liiemäksikki, mutt ei sill väli olk ko saadais Vilkk vaan derveks."
— Se o jo terv — puhel Iiro ja sitt hän rupes veissama, nii ett koko kaupung kajatt ja mnää pelkäsi, ett mes saisim brannvahti niskahan.
Seoravan aamun me menin Dasalaha Vilkku kattoma. Siälls se makas viäl polstris all ja Iiro kysys koht: "Oleks hikkoll?"
— Ole, — oikke laimiskottaisi — vastas Vilkk ja pyhkeskel ottatas.
— No sitt men ysk kans sem bitkän diä, meinas Iiro.
— Älä luulekka, vastas Vilkk ja yskes, takos — kyll mnää vaa siit ny oikke ornaar yskä saann olen, gosk tundu rinnoisanikki niingo olsi riivrauda niäll.
— Mitäst nyt tehdängä, Iiro, sanosi mnää siihe.