— Jaahah, sanos hän, kuulestis härashööring, misäst se paikk on däsä kirjas, ko selittä mitä siit seora, ko juustoj väärenetä.
— Neljäs luku, ykstoistas parangraaff — vastas se julmett ja ol niin dotine ett mnuu oikke harmitt.
— Sillaill oikke, mnää lue nys sitt teijä etten sem barangraafi — puhel Iiro jällk, ko hän ol hetkem bladaskells stää kirjatas.
— Ei stää meill lukkit tarvitt, asessor hyvä, rupes ämm selittämän, — gyll se tosi ongi, ett mnää panim biänen dilka lehmäriäska joukkon, go mnää näit juusto tei.
— Vai piänen dilka, vastas Iiro, — panest, härashööring, se toisen graadi veivaus toime, ni nähdän, gui iso se tilkk o oli.
Uurmaakar riisus jakkus, sylk piohos ja veivas, nii ett yks fyrin vaa ol salis ja juust kiäpus ko helkkar. Sillongost äijäm bolve rupesivat tutisema ja leuk tärräs, nii ettei sill oll mittä määrä. Ja ämmä vet nii heikoks, ett häm butos lussuhu niingon dyhi säkk salim bengill istuma.
— Stopp, huus Iiro, kuip palist se oktant ny näyttä?
— Kuus kymmnett ossa lehmäriäska, — vastas urmaakar taikk härashööring, joks händ nyk karahteeratti.
— Kuus kymmnett ossa! — huus Iiro. Se o vähä enemän gon doinem bual lehmäriäska. Teijän dilkkan o vähä isosorttine, muar. — — Ja laki sano semsist tilkoist näi, jatko se junkkar ja rupes taas kiijatas pladama.
— Älkkä lukekk, — sanos äij sillo, muttko sovitam bois tämä asi ilma mittä muut. — Oles snää kans ämm, oikken gamal, kos niim bali lehmäriäska olep pann näihi juustoihi.