— Ol vai, sanosi mnää, — ennengo snää olep pääss haminahan dakasi om bäev kukatiäs pualill ja kaikk ovak kerjenns snuu näkemä, mutt tiädäks, mnää olen guull, ett ko ihmsell o niim bali pääs, ettei kondi oikken dahdt tehd virkkatas, ni sillo ei ole väärttikä yrittäk käveli, muttkon garama sillo lähtit täyty ja se kuulukin gäyväs oikke nasevast semsis olois.

— Käynek vissi, sanos Vilkk, riisus jakkus ja pist sen gainlohos ja meinas ett stää konsti meijä nys sitt täytykin goitta. Ja mnää riisusi ja jakkun ja sitt mnää panin gäten Vilkun gaulaha ja Vilkk pan gätes mnuun gaulahan ja kas näi mes sitt läksin garama suttaman gaupunkki kohde. Oi turkanen go mek karasi, es snää usk, kummost faartti met tei ja oitis, oitis niingo snööri pisi vaa. Ja tiädäks, mnää ole siin luulos, ettei kukkan, go meit vastan dul, ymmärtänn, ett meis mittä vikka ol. Mahdollisest sendä nek, ko rookkasiva nähd meijän, go met tein gäänökse jossan gadungulmas. Se manööver ei tahtonn, nääks, oikke luanistak, ko meijän däydys topat faartti ja ko faartt lopus, ni met tei semssi everhaalningej, ett meijän däydys nurkki haparoit. Ja semsis paikois mep puhalsingi ai yhde eine ja sitt me läksi jällk karama. Nii ett ylipäätäs mnuun däyty sanno, ett se karamisen gonst semsis olois om barhamppi konstej mitä mailmas o. Pans se miäles, Kalkke! — Nii händ ja sillaill mes sitt pääsin Dasalaha ja mnää pisti Vilkun gööki ovest sisäll. En uskaldann itt menns sisällk, ko se Tasala muar o, niingos tiädä, vähä semnen giivaluandone ihmne. Ja sitt mnää tlii yksnäs karaten gotti. — Nii, ett niingos täst ymmärä, ni Vilkum bidäis oleman Dasalan göökis.

— Mutt siäll ei se ol ja niingo mnää sanosi, nin gaupungis hoilata oikke vahvast, ett se o hukkunnk kanaalihi, ko hän o siällppäi näht viimetteks.

— Vai jahdata semssi, sanos Iiro, nous istuma sängy laedall ja rupes fundeerama. Ja ko hän ol siin hetke aikka fundeerann, ni hän sanos: "Suutta kyll sendä nii ollakkin, Galkke, ett hän o yrittänn uuden gerran dakasi haminahan, go hän gerra ol saannp päähäs, ett hän mene takasi Maijaha makkama. Niingos tiädä, ni Vilkk ol semne, ett mitä häm bäähäs sai, ni siälls se pysys. Ja jos hän gerra sen dyän dehn o, ni suutta kyll nii oll, ett hän o molkattannk kanaalihi, siäll o moni muuki liotell ittiäs, mutt stää em mnää sendän dahdois usko, ett Vilkk, ko o nii mond kertta klaarann Itämere ja Pohimere ja Aklandi, hukuis semsse rapakkohon, gon dua meijän ganaal o. Mutt suutta kyll sendä niingi oll — nii händ, pali mahdolist kylläkki. — Ja ei sunkkan däsä sitt muu aut ko lähti hakema händ, nii ett saada hän edes siunattu multtaha. — Ohhoh sendä, semneng hänengi loppus sitt ol."

Iiro rupes sitt vaatettama ittiäs ja mnää läksin Dasalaha muari lohduttama. Mutt ei hän vaa leppyn, vaikk mnää siink, ko mek mek kahde istusin Dasalan guistillk, koiti selittä hänellk, kuip pali paremas korjus Vilkk nys sendä ol, ko hän ol pääss täst murhe laksost rauha haminaha. Ja pali muutakki oikken gaunist ja ylösrakendavaist mnää siink koitim buhhu, mutt mitä enemä mnää puheli stää harttami muar itk. Eng mnää stää sendä ihmetellykkä, sillett vähä surkkjois olois Vilkk ol päeväs päättänn mnuungi miälestän.

No, ko mes siins sitt istu ja praakkaskle, niin dlee Pyyrman siihen drumbuines, sano hyvä päevä ens, juttle hiuka aikka yht ja toist semmost, ko semsis olois pruukata ja sano viime: "Mnää tlii, muar, tänn, ennengo mnää virkam bualest lähden drumppuam baukuttaman, go asi o näättäk semne, etten mnää oikke ymmär, kui mnää tämä julista. Mnää toimitan dätä virkkatan ny jo toistkymmend aastaikka ja ole joutunnk kaahistamam budotetuj rahakukkroj ja karkkum bäässyj heossi ja kadoksihi mennyj koirambenikoj ja katimboikki ja eksynnyit ihmiste mukuliakki, mutt tähäm bäevä saakk em mnää viäl ol joutunnt trumbuttaman däyskasvut ihmist ja kapteen miäst viäl päälsem bäätteks. Mnää ole fundeerannp pään ymbärs, mutt kui mnää fundeerangi, ni mnuu miälestän se julistus ai vaan guulu vähän glookungaldaseld. — Kuulkkast ny ittekki ens."

Ja Pyyrman ott napplas, hakkas hetke aikka trumppuas: taramba, ramba, ra, ra, ra, ramba, ramba, ra, ra, ra, ramba, ramba, rara, ra, ramba, ramba, ra, ra, ra, ram, pam. "Tänäpä aamust jälkke viiden gatos kaupungi ja hamina välillt Tasalan gapteen, Tasala Vilkk, kon dek kaikk tunnett. Ja sendähde ei mnuun darvittekka minkkängaldassi tunnusmerkej hänest anttat teill. Ja viimitteks hän o näht Hakkri Iiron gans ja sitt ei händ ol enä näht. Ja se kunjaline ihmnen, go o häne se jälkke nähnt taikk taita jongungaldast tiätto hänest antta, tulis ilmottama ittes kunjalist hyvityst vastan Dasalaha. Ja hän luulla hukkunnun ganaalihi. Ramba, ramba, ra, ra, ra, ram, pam."

Mutt em mek kerjenn viäl suutan avama sannoaksen, mitä met täst kuulduksest tykkäsin, gon Dasalam borstokontturi ovi avata ja — Vilkk astu kuistillp paljambäite ja paithioillas ja hööhmis, nii ett hän ol juur niingo huanost kynitt kana ja huuta: "Vikakost ny on, gon dep Pyyrman tleett tännt tämmöst meno pitämä, ett herätätt mnuu makkjast unestan." — — —

Siunakkon go mnää peljästysi! Ja Tasala muar luul vissi aaveit näkeväs. Mutt pia hän sendä virkos, lens Vilkun gaulaha ja sanos: "Snää eläs sendä viäl, snää eläs sendä viäl. — Ja oi voi ko snää ole hööhmis, mutt ong se ihme, ko mnää tyhjensin bolstrin donnk kontturihi; mutt mitä sill o väli, ko snää sendä elä viäl."

— Elän gaiketakki mnää, pahusikost mnuu sitt tappann olis, vastas
Vilkk ja ol kiukkuse näköne.